aikas tärkeääää :-)

Mulla on ollut tooooosi kiire koulun kanssa, ette voi kuvitellakaa mite pamauksella lukion toinen luokka voi alkaa.. huhhuh.

Mä olen muutenkin siirtynyt vähän enemmän tonne wattpadin puolelle, mutta oon kirjotellut kaikkia juttuja mun koneen tiedostoille. En tiedä miksi ne ei ole tänne saakka kerinnyt.

mä laitan tän paikan hetkeks tauolle ja linkkaan mun wattpad profiilin tänne myöhemmin. En piilota blogia koska täältä voi lukea nyt lähinnä noita one shotteja :-)

Jos tulee mitä tahansa asiaa täältä saatte mut kiinni:

twitter: @miiaofficial

s.posti: llyricsgirl97@gmail.com

Eka osa nimetöntä tarinaa :--)

ohgood oon pahoillani etten oo päivittänyt pitkään aikaan :( elossa ollaaan!!

Lopetan iiiihan juuri nflt:n kirjottamisen, koska se ei tunnu enää ollenkaan hyvältä, enkä haluu pakkokirjottaakkaan, jos ymmärrätte mitä tarkotan :-) TÄSSÄ KUITENKIN, ensimmäinen osa tarinasta, jolle en oo vielä keksinyt nimeä haha... jos tulee ideoita niin kertokaa vaan :) ja jos kysyttävää tähän uuteen tarinaan liittyen ni kommenttiboksiin vaan !

kiitos & kuittas ja hyvää koulun alkua kaikille x

”Jonain päivänä, joku kohtelee sinua aivan kuin olisit paras asia koko maailmassa. Älä anna periksi kultaseni”

Ne olivat äitini viimeiset sanat ennenkuin hän suukotti hellästi poskeani ja rutisti aivan kuin olisi menettämässä minut. Niinkuin hän ilmeisesti oli. Tai itseasiassa minä olin menettämässä hänet, ja hän jättämässä minut . En ole nähnyt häntä sen jälkeen. Veljeni mukaan hän ei elänyt haluamaansa elämää.

Siksi näky edessäni oli tuttu. Niin tuttu, että melkein tunsin olevani jälleen se 10-vuotias tyttö, joka sormi suussa ja saparot päässä seisoi kuistilla katsomassa täyteen pakatun auton kiihdyttävän pois. Tällä kertaa kuitenkin, ilman saparoita, istuen samaisella kuistilla katselin veljeni paiskaavan auton takakontin kiinni, osoittaakseen ettei enempää vietävää ollut.

”Macey” hän sanoi epävarmana siitä, kuinka toimia. Nousin seisomaan jotta hänen olisi helpompi halata minua. ”Mä toivon että sä pärjäät” kädet kiertyivät viimeisen kerran tutusti ympärilleni, tuoden lämmön kylmettyneihin käsivarsiini, ja sitten hän oli poissa. Poissa niin kuin äitikin.

”Hyvästi Anthony” kuiskasin, jääden seisomaan hyytävään yöhön.

- - -

Onnellinen ? Pyöräytin silmiäni typerälle kysymykselle, joka vain hetken riippui ilmassa minun ja kuivan näköisen naisen välissä.

”En” sanoin. Se oli tapani ärsyttää häntä. Vastata vain yksi sana kerrallaan hänen naurettaviin yrityksiinsä 'päästä auttamaan minua'. Ei selityksiä, ei epäröintiä. Yksi sana, eikä yhtäkään enempää.

”Miksi?” hän risti jalkansa ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs, mutta ne liukuivat takaisin hänen pitkää nenänvarttaan pitkin. Hän katseli minua naputellen kynäänsä lehtiönkanteen, johon tiesin hänen rustaavan jotain typeriä muistiinpanoja minusta.

”Luulen että kysymys on; Miksi olisin onnellinen?” tiuskaisin käyttäen toista normaalia vastaustapaani. Vastata kysymykseen kysymyksellä. Hän huokaisin syvään aukaisten sitten kansion, jossa oli minun potilastietojani. Poksautin purkkapallon, mikä sai hänet huokaisemaan uudestaan.

”Sinullahan on ystäviä” hän ennemminkin totesi, kuin kysyi ja tyydyin vain nyökkäämään. Hän katseli minua silmälasiensa alta, jotka olivat aivan liian pienet hänen kapeihin kasvoihinsa. Mieleni teki huomauttaa siitä.

”Ystäväsi kuvailevat sinua hymyileväksi ja iloiseksi. Monet heistä myös sanoi että naurat erittäin paljon. Joku on jopa alleviivannut sanan paljon”

Tuijotin vain edessä istuvaa naista joka tuijotti takaisin, muka yrittäen nähdä lävitseni. Se oli turhaa, sillä kukaan ei nähdyt lävitseni, eivät edes edellä mainitut 'ystäväni' jotka olivat niin sokeita. Voi kuinka sokeita he olivatkaan. Ajatus sai minut naurahtamaan.

”Voidaanko tehdä diili?-” kysyin terapeutiltani, joka yhäkin vain tuijotti takaisin omalta tuoliltaan. ”-Jos kerrankin sanon enemmän, kuin yhden sanan, voinko lähteä tänään aikaisemmin?” hän nyökkäsi, joten kohottauduin istumaan ja sylkäisin purkkani roskiin.

”Joo, mulla on paljon kavereita. Mä myöskin hymyilen paljon ja nauran vielä enemmän.” terapeutti näytti hämmentyneeltä kovasta äänensävystäni mutta nyt kun olin aloittanut, en voinut enää lopettaa. ”Mä saan myös todella hyviä arvosanoja koulusta, mulla on aivan ihana isoveli. Miksi en siis ole onnellinen ? ” hymähdin ja odotin terapeutin sanovan jotain, mutta hän vain katseli minua tarkkaavaisena, naputtaen yhä kynällään lehtiöön.

”Kukaan sokeista ystävistäni-” pyöräytin silmiäni sanalle joka ei kuvannut yhtään niitä idiootteja joiden kanssa vietin joka päivä aikaa. ”-ei huomaa kuinka hymyilen vähän liian paljon, kuinka nauran hieman liian lujaa, tai kuinka en vain voi tehdä kotona mitään muuta kuin opiskella.-” vihan kyyneleet olivat alkaneet kirvellä silmiäni mutta en päästäneet niitä valumaan pitkin poskiani. Olin selvinnyt niin pitkälle ilman ainuttakaan kyyneltä, ja selviäisin jatkossakin. ”- He eivät huomaa näitä viivoja, jotka merkkaa mun vartaloa koko mun loppuelämäni-” sanoin riuhtaisten hupparini hihan ylös ja näyttäen ne naiselle joka ei vieläkään sanonut sanaakaan. ”- Ne ei tiedä, että mä en muista iltaa jolloin mä en olisi itkenut itteeni uneen” sanoin ja nousin seisomaan vetäen takkini vetoketjun kiinni ja piponi syvemmälle päähän. Ulkona oli kylmä.

”Joten joo, mä en ole onnellinen, mutta antaa niiden uskoa niin.” sanoin naiselle joka näytti kovan kuoren alla hieman säälivältä. Ennenkuin kävelin ulos ovesta, käännyin vielä hänen puoleensa ”Unohdinko mainita, että ainoa ihminen josta välitän, veljeni, muutti eilen toiselle puolelle maapalloa” En halunnut sen naisen sääliä, vaan halusin nopeasti pois. Astuessani aulaan, tohtorini sihteeri antoi minulle lappusen, johon oli raapustettu seuraavan tapaamisen aikataulu ja päivämäärä.

”Kiitti” mutisin ja työnsin paperi nyrkissäni kädet taskuihini ja marssin ulos. Sihteeri huusi perääni kuinka ' Tohtori Lane odottaa ilolla seuraavaa kohtaamistamme'.

Helpotus valtasi kehoni heti päästyäni ulos harmaasta rakennuksesta, jossa olin lupautunut käymään pari kertaa kuukaudessa. Tein sen veljeni vuoksi, en itseni, ja se olikin varmaan se ainoa syy, miksi sinne jaksoin yhä kolmenkin kuukaudenkin jälkeen raahautua. Hengitin sisääni raikasta ulkoilmaa, mutta tietäen että tarvitsin jotain vahvempaa, kaivoin savukkeen taskustani ja suljin silmäni sytyttäessäni sen. Tuntiessani tutun, melkein lämpimän tunteen sisälläni, jatkoin matkaani tietämättä päämäärää.

”Sun pitäs lopettaa.” käännyin ympäri nähdäkseni minulle tuntemattoman pojan nyökkäävän kohti huulieni välissä lepäävää savuketta. Katseeni kiinnittyi heti hänen hiuksiinsa, jotka oli vedetty sotkuisesti ylös. Ne olivat vaaleat, lyhyet hiukset, johon sekoittui myös paljon tummempaa ruskeaa, enkä osannut sanoa, kumpi niistä oli hänen oikea hiusvärinsä. Ei sillä että minua kiinnosti asia ollenkaan.

”Niin sunkin.” seisoin vähän matkan päässä hänestä, yhä salaa ihastellen hänen hiuksiaan, joita tuuli sekoitti suloisesti. Pojan nojaillessa aitaan, hymy huulillaan, kuullessaan vastaukseni, hänen siniset silmänsä porautuivat omiini. Pudistin päätäni huomatessani olevani kateellinen noin kauniista silmistä.

”Mikä niin?” keskustelu selvästi huvitti häntä ja hymy meinasi päästä minunkin huulilleni, mutta sen sijaan vedin viimeiset sauhut savukkeestani ja dumppasin sen sitten maahan. Varmistin vielä kengällä, että se sammui kunnolla.

”Muiden asioihin puuttuminen.” sanoin nostaessani katseeni maasta. ”Varsinkin tuntemattomien ihmisten.” katumus välähti mielessäni, päästäessäni kovat sanat ulos suustani, mutta se hälveni nopeasti. En tarvinnut uusia ihmisiä teeskentelemään ystävääni.

”Ehkä mun pitää sitten oppia tuntemaan sut, niin voin puuttua sun asioihin” hän naurahti ja olin lievästi häkeltynyt siitä, että hän ei pahastunut aikaisemmista sanoistani. Ehkä en tehnyt asiaani tarpeeksi selväksi.

”Sopii yrittää” sanoin kääntyessäni poispäin, hieman pettyneenä siitä, että hän oli peittänyt hiuksensa snapbackilla. Kuulin pehmeän naurun takaani mutta en vaivautunut pysähtymään puhelimeni soidessa.

”Macey” vastasin puhelimeen samalla vilkaisten katsomaan taakseni vain nähdäkseni pojan seuraavan kulkuani silmillään. ”Haloo?”

”Moi Macey! Bileet tänää Kathyn luona, tuutko? ” pyöräytin silmiäni puhelimelle, sillä en voinut käsittää, miten niin sanotut ystäväni eivät koskaan keksineet mitään muuta aktiviteettia, kuin juominen. En kuitenkaan koskaan kieltäytynyt kutsuista, sillä missä tahansa oli parempi kuin kotona.

”Joo, laskekaa mut messiin!” huikkasin puhelimeeni ja suljin sen saman tien, jotta en joutuisi jaarittelemaan enää yhtään kauempaa. Katsahdin vielä kerran pojan suuntaan, mutta tällä kertaa hän ei enää ollut näköpiirissäni. Huokaisin syvään ja suuntasin matkani kohti kotia.

.Olin kotiovellani ehkä viidessä minuutissa ja tämä oli onneksi niitä kertoja, jolloin talo oli tyhjillään ja saatoin kävellä etuovesta levollisin mielin. Jos kotini ei olisi minulle kuin vankila, rakastaisin viettää rauhallisia iltoja omassa huoneessani, istuen ikkunalaudallani lukemassa kirjaa suuren kaakaokupin kanssa ja katsella takapihani kaunista puutarhaa. Sitä puutarhaa mikä kukoisti silloin kun äiti oli kotona, ei sitä joka nyt oli kuihtunut ja kukoisti ainoastaan ruskean eri sävyjä.

Kaivoin kaapistani neuletakkini, peittääkseni sinertävät jäljet käsivarsissani. En juuri koskaan pitänyt lyhythihaisia. Minua ei kiinnostanut laittautua, sillä siellä ei olisi ketään laittautumisen arvoista. Juoksin portaat alas repien poninhäntäni auki, sillä halusin talosta mahdollisen pian pois, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Pyöräillessäni hiukseni sekoittuivat ja näyttivät pitkään asetelluilta. Pyöräytin silmiäni ajatukselle, kuinka pinnallinen maailma oli. Sinun pitää näyttää upealta. Pitää olla hienot vaatteet ja täydellinen vartalo, mutta silti kukaan ei koskaan pystyisi määrittämään sitä, mikä on upeaa tai täydellistä. Kukaan ei tajua, että ihmisiä ajetaan itsemurhaan asti vain eri mielipiteiden takia. Käteni puristuivat pyörän tankoon lujempaa vihasta, josta minun oli pakko päästää irti, sillä kaarsin juuri suuren talon pihaan, joka oli liian täynnä ihmisiä. Jätin pyöräni etupihan puun eteen, enkä vaivautunut lukitsemaan sitä, sillä jokainen olisi joka tapauksessa liian päissään ajaakseen sillä. Pakotin kasvoilleni teennäisen hymyn ja astelin ihmisjoukon läpi ahtaasta ovesta sisään.

”Maceyyyyy!” Kathy tuli minua vastaan ja nojautui halaukseen mutta epäonnistui siinä pahasti, ottaen huomioon kuinka hän joutui ottamaan olkapäästäni tukea, jotta hän ei kaatuisi jalkoihini. Kuinka mukava vastaanotto.

”Noniin Kath, eiköhän mennä istumaan” sanoin tarttuen hihittelevää tyttöä kainalosta, joutuen työntämään häntä huonosti tanssivien ihmisten läpi. Tehtävä oli äärimmäisen hankala, mutta pääsin kuin pääsinkin täpötäyteen olohuoneeseen.

”Macey, hae juotavaa itelles” Kathy sammalsi ja nyökäten tartuin hänen pitelemäänsä kuppiin ja suuntasin kohti keittiötä, jossa jokainen askel oli kuin taistelutantereella. Lattia oli tahmainen ja ballerinani melkein lähtivät jalastani kulkiessani kohti lavuaaria. Kaadoin Kathyn litkut viemäriin ja täytin mukin sitten vedellä. Kaduin tuloani jo 15 minuutin oleskeluni jälkeen, mutta tiesin että täällä oli paljon parempi kuin jossain muualla. Join loput vedestäni ja lähdin raivaamaan tietäni takaisin Kathyn ja muun joukon luokse.

”Heii” käsi kiertyi vyötärölleni ja suljin silmäni, jotten heti läimäyttäisi poikaa ympäri kasvoja. Käännyin ympäri käsi yhä ympärilläni ja seisoin vastatusten Tobyä, Kathyn poikaystävää.

”No hei” vastasin ääni kuvotusta tihkuen ja tartuin hänen käteensä irrottaakseni sen minusta. Sain inhon väreitä hänen kosketuksestaan. ”Kathy on olohuoneessa.”

”Hyvä” hän sanoi ja toi alkoholilta löyhkäävän suunsa aivan liian lähelle minua. Käänsin pääni jottei hän vahingossakaan osuisi likaisilla huulillaan omiini.

”Voitko olla koskematta” tiuskaisin hänen asettaessaan kätensä lantiolleni lepäämään. Poika ei kuunnellut vaan veti minut lähemmäs hikistä vartaloaan, ja hautasi sitten kasvonsa niskaani. Kämmeneni olivat sekunneissa hänen rinnallaan, työntäen häntä kauemmas täydellä voimalla.

”Lopeta!” sanoin ja käännyin lähteäkseni, mutta Toby kiersi sormensa käsivarteeni ja veti minut voimalla takas.

”Shhh..” hän vain sihisi mutta samassa kun olin taas vapaa lähtemään, tällä kertaa hänen kätensä ei tarttunut käsivarteeni, vaan läimäytti poskeani sellaisella voimalla,joka heitti minut polvilleni maahan. Suuni loksahti ammolleen järkytyksestä, ja katsoessani ylös, Toby ei ollut edessäni enää. Kukaan ympärillä olevista lukuisista ihmisistä ei huomannut mitään, tai sitten he kaikki olivat vain liian kännissä välittääkseen.

Raivosta tihkuen nousin likaiselta lattialta ja taistelin itseni takaisin keittiöön aikoen täyttää mukini tällä kertaa jollain paljon vahvemmalla kuin vedellä. Nyt kun olin tänne kuolettaviin bileisiin saapunutkin, voisin ottaa siitä hyödyn irti. Tänään aioin pitää mukini täynnä aamuun asti, sulkien silmäni huomiselta, niin kuin sitä ei koskaan tulisikaan. Nostaen mukin huulilleni, annoin tutun alkoholin poltteen vallata sisimpäni.

”Siellähän sä!” Kuulin Rosen äänen huutavan takaani täyttäessäni jo neljättä mukiani. ”Macey, monesko mukillinen sulla on jo menossa?” hän naurahti ja käännyin hymyillen hänen puoleensa, kohdaten myös Kathyn.

”Kysyisin sulta samaa” sanoin ja hän vain virnisti takaisin, tietäen että kestin alkoholin paljon paremmin kuin hän.

”Tuu meidän kanssa olkkariin, siellä on joitain Tobyn yliopisto kavereita” Kathy sanoi ja hädin tuskin sain hänen puheestaan selvää. Nyökkäsin, vaikka pelkkä ajatuskin Tobyn naamasta sai minut mielessäni kaivamaan nyrkkeilyhanskat esille.

Olohuone oli hieman tyhjempi kuin aikaisemmin, luultavasti sen takia, että moni oli jo alkanut sammuilemaan pitkin käytäviä. Nyt sohvilla istui paljon poikia, joita en ollut koskaan ennen nähnyt.

”Ne on kaikki meitä vuoden tai kaks vanhempia” Rose kuiskasi korvaani ja annoin katseeni kiertää heidän kasvoissaan, vain todetakseni etten vieläkään tunnistanut yhtäkään heistä. Etsin katseellani jotain tyhjää istumapaikkaa, mahdollisimman kaukaa pojista, jotka eivät kiinnostaneet minua tippaakaan. Toisin kuin Rosea, joka jo istui jonkun ruskeatukkaisen sylissä, kuuntelemassa pojan kuiskailua hänen korvaansa. Pyöräytin silmiäni ja jatkoin matkaani tyhjälle pläntille huoneen takanurkkaan.

Kaivoin puhelimeni esille ja pelon värinä kulki kehoni läpi huomatessani että olin saanut tusinan vastaamattomia puheluita isältä. Nostin kupin nopeasti huulilleni ja hörppäsin sen tyhjäksi jotta saisin rauhoitettua itseni.

”Olisiko aika jo lopettaa?” nostin katseeni puhelimestani ja suuni loksahti auki huomatessani pojan, jonka olin aikaisemmin nähnyt tullessani terapeutiltani. Poika istuutui viereeni aivan kuin olisi tuntenut minut vuosikausia. Naurahdin ja päätä pudistellen siemaisin taas vähän mukistani, joka alkoi taas olla huolestuttavan tyhjä.

”Ei. Voisitko itseasiassa täyttää kuppini? En haluaisi menettää paikkaani” ojensin sarkastisesti kuppini pojalle, joka löi huvittuneena kämmentään polviinsa nauraen äänekkäästi. Pyöräytin silmiäni tuhahtaen. Ei se nyt noin hauskaa ollut. Poika kuitenkin nousi penkiltä ja otti mukini yhä ojennetusta kädestäni ja suuntasi silmää vinkaten kohti keittiötä.

”Se oli kyllä vitsi, mutta kiitti kuitenkin” sanoin hänen palatessaan. Hän vain kohautti olkiaan ja nosti oman kuppinsa ilmaan, skoolatakseen kanssani. Annoin omallani pienen tökkäyksen hänen kuppiinsa. Vilkaisin jälleen tylsistyneenä puhelintani, vain nähdäkseni että isä soitti taas.

”Etkö aio vastata?” poika kysyi, nyökäten kohti taskuuni takaisin tungettua puhelintani.

”Tiesitkö, että sä oot ärsyttävän utelias” tokaisin yrittäen vaihtaa hänen huomionsa johonkin muulle. Pojan huvittunut hymy kasvoi entisestään.

”Jep, oon kuullut ton ennenkin” vinkaten silmää hän nosti kuppinsa huulilleen ja otti pitkän kulauksen.

”Ootko sä Tobyn kanssa samassa koulussa?” poika pudisti hymyillen päätään. Miten joku voi hymyillä noin ärsyttävän paljon koko ajan ? Minä en hymyile juuri koskaan.

”Mitä sä sitten teet täällä ?” kulmia kohottaen odotin vastausta, pojan katsellessa sinisillä silmillään minun ruskeisiini. 

 unohin kertoa, että kuvittelen Maceyn (päähenkilö) Shelley Hennig-nimiseks näyttelijäks, joka on tuttu mm. teen wolfin maliana :)

ps, nauttikaa (tai kärsikää) mun erittäin ei niin ammattimaisesta manipista, jossa siis macey ja niall hahah en oikein hallitse näitä mun graafisia taitoja, as you can see XD 

pps, oliko kappale liian pitkä ?? kertokaa mielipiteitä :)

love you all x

Tää ei oo postaus vaaan haluun itseasiassa kiittää teitä :)

Kello on tällä hetkellä puoli neljä aamulla, ja olin just käymässä nukkumaa mut tarkistin mun sähköpostin ennen sitä, ja siellä oli oikeesti maailman ihanin kommentti ikinä mikä sai mut hymyilemään ihan hullun lailla.

Mä en osaa edes sanoin kuvailla kuinka paljon arvostan teiän kaikkien kommentteja ja tukea, ja nytkin kun luin ton kommentin, pomppasin heti sängystä ja menin koneelle, ihan vaan että saan tulla kiittämään (ja julkasemaan uuden osan nfltb:stä) teitä ! 

joten kiiiiiiiitos kun ootte kaikki niin ihania & teen jonkun extrakivan jutun teille huomenna :') tää onnellinen tyttö menee nyt nukkumaan öitä !

erityiskiitos venlalle joka sait mut superhyvälle tuulelle :--)

 

 

Never felt like this before - 17

Mä oon sitten kyllä niiin pahoillani että tästä tuli vähän tällänen 'silta' kappale et täl ei oo kovinkaan paljon sisällöllistä merkitystä ja muutenkin todella lyhyt  haha :D

luulen että tää tarina on kohta saamassa loppuaan koska nyt kirjotan tota uuttaa tarinaa (joka on kirjoituksellisestikin vähän (aika paljonkin ehkä, sen päätätte te) parempaa kuin tää) niin tästä tarinasta tulee noin. 3-8 kappaletta enää. Mut älkää sureko kun tää loppuu, mä korvaan sen paljon paremmalla, mä lupaan ! x

Niall:

"Anna mä kannan sun laukun, kulta" naurahdin Saralle joka heilui käsivarteni jatkona omana, hilpeänä itsenään. "Empäs, koska muuten mä joudun irrottamaan sun kädestä" hymähdin hyväksyvästi ja puristin sormiani hitusen tiukempaan hänen omiensa väliin. Lentoamme oli kuulutettu jo kerran ja olimme jo rientämässä lähtöportille ja kohti Lontoota, pois päin tästä karusta ja kylmästä maasta. En voinut sille mitään että Saran onnettomuuden takia en pitänyt tytön kotimaata enään minään hohdokkaana vierailupaikkana, mutta onnekseni ei Sarakaan paikasta paljoa välittänyt, joten meille ei ainakaan koitunut riitoja siitä. "Ahh vihdoinkin pois täältä" Sara kuiskasi kuin lukien ajatukseni. Tyydyin vain tökkämään häntä kylkeen mutta leikittely jäi lyhyeen kun jouduin ojentamaan happamalle naishenkilölle lentolippuni ja passini. Lyhyen kiitoksen jälkeen Sara ja minä jatkoimme matkaa kohti konetta. En muista milloin viimeksi olin lentänyt julkisella koneella mutta onnekseni ei ketään yli-innokasta fania ollut juuri näkyvissä. "Saanko minä ikkunapaikan?"  kohotin kulmakarvaani ja hymyilin hänelle niin hurmaavasti kuin vain osasin "Empä tiedä.. ehkä jos minä nyt kerrankin istuisin siinä" Saran kasvoille syttyi yhtä ilkikurinen ilme kuin minulla "Vai että kerrankin ?!" hän huudahti, kurottautui varpailleen antaakseen minulle suukon ja ampaisi sitten juoksuun kohti lentokonetta. Vanha pariskunta katsoi hieman paheksuvasti edessä kirmaavaa tyttöystävääni mutta en välittänyt vaan lähdin kovaäänisesti nauraen hänen peräänsä. 

Sara:

"Saimpas!" huudahdin kun valloitin penkin ikkunanäköalan vierestä.Niall vain nauroi ja tökkäisi hassunkurisesti nenääni. En ollut koskaan pelännyt lentämistä, enkä pelännyt sitä nytkään, päinvastoin olin huojentunut siitä, että pääsin kauas Suomesta. Äitini oli ollut ensin hieman epävarma lähdöstäni mutta onneksi sain hänet vakuutettua siihen, että tein oikean päätöksen. Kuukauden sairaslomani jälkeen hakisin jotain tilapäistyötä jostain kahvilasta ja samalla yrittäisin päästä vanhaan työpaikkaan takaisin. Kaivoin käsilaukustani kirjan, joka oli joskus jäänyt minulta kesken. Tunsin Niallin käden reiteni päällä, enkä voinut olla hymyilemättä kuinka noinkin huomaamaton ja yksinkertainen mutta samalla hellä kosketus sai sydämeni pamppailemaan kovempaa. Asetin käteni hänen kätensä päälle ja lentokone lähti kiihdyttämään kiitorataa pitkin. "Onneksi lontoossa ei ole näin kylmä" Niall sanoi katsellen ohitseni valkeita nietoksia jotka peittivät koko maata pitkälle horisonttiin "Niimpä. Olen saanut ihan tarpeekseni kylmästä" totesin. Niall antoi pikaisen suukon poskelleni ja asetti sitten kuulokkeet meidän molempien korviin ja selasi sitten jotain musiikkia. Syvennyin kirjaani uudestaan ja tunsin Niallin nojaavan kylkeen "Hei mä en oo mikään nojapuu" sanoin silittäessäni hänen vaaleita hiuksiaan. Sain vain pientä muminaa vastaukseksi ja kestohymyni syveni entisestään. "Nuku hyvin kultaseni" kuiskasin ja Niall pujotti sormensa omieni lomaan.

"Niallll! Me ollaan perillä" sanoin antaessani suukon nukkuvan pojan otsaan."Niall ihan oikeasti!" tökkäsin häntä kylkeen kun reaktiota ei kuulunut. En voinut pidättää nauruani kun juuri herännyt poikaystäväni ponkasi pystyyn ja tuijotti minua hetken tajuamatta tilannetta. Hänen katseensa siirtyi jo lähtöään valmistelevia matkustajia. "Turvavyö kiinni rakas. Me laskeudutaan." hän näytti vieläkin vähän pöllämystyneeltä mutta teki silti työtä käskettyä. "Äiti on meitä vastassa kentällä." hän sanoi hymyillen ja nyökkäsin. Muut kolme poikaa olivat lentäneet Englantiin jo viikon alussa ja Harry oli jostain kumman syystä ihastunut LA:han niin paljon, että hän oli taas lentänyt sinne. Aivan niin kuin melkein jokaisena lomapäivänään. "Niall, mitä ihmettä Harry tekee LA:ssa ?" kysyin mutta Niall kohautti olkiaan ja näytti nukahtavan pystyyn. Kaivoin laukustani purkkapussin ja ojentaen pari myös Niallille. Painauduin hänen rintaansa kiinni kun kone alkoi laskeutua ja yhtäkkiä sydämeni täytti lämmin tunne. Olin taas Lontoossa. Olin kotona.

---

"Taasko sä katsot tätä" naurahdin hypätessäni hänen viereensä sohvalle, vain nähdäkseni että ruudussa pyöri taas Breaking bad, jota Niall nykyään seurasi taukoamatta. "Tän kuuluis olla mun sairasloma eikä sun" sanoin tökäten häntä kylkeen. Hän kaappasi kiinni kädestäni ja suukotti rystysiäni, irrottamatta kertaakaan katsettaan televisiosta. Pyöräytin silmiäni ja nousin sitten sohvalta hakeakseni postin, joka oli juuri pudonnut postilaatikosta sisään. Heitin mainokset eteisen lipastolle ja selailin sitten valkoista kirjekuorta johon oli raapustettu hennolla käsialalla Sara. Laitoin sen hetkeksi syrjään, ja avasin ensin vähän virallisemman kirjekuoren, joka kädessä kävelin takaisin sohvalle Niallin viereen.

"Niall musta tuntuu että mä meen ensviikolla töihin" sanoin ja enisnmäistä kertaa puoleen tuntiin hän sulki television ja heitti käsivartensa harteilleni. "Oikeesti?" hän otti kirjeen kädestäni ja nosti sitten pikaisen lukemisen jälkeen katseensa hymyileviin kasvoihinsa. "Sara, tää kertoo et kaikki järjestyy" hän sanoi ja antoi hellän suudelman. "Mulle tuli toinenkin kirje" sanoin lukemattomien suukkojen välistä, ja kaivoin valkoisen kirjeen esille.

 Avasin kuoren hellästi ja en voinut hetken käsittää lukemaani. Käteni alkoivat tärisemään ja Niall repäisi kuoren käsiinsä ja luki sen itsekin. Miten voi olla mahdollista että tunsin minuutin sisällä kahden tunteen ääripäät ? Ensin olin yltiömäisen onnellinnen ja nyt.. nyt olin enemmänkin kuin järkyttynyt.

Sara Valli ja Niall Horan

Teidät on kutsuttu muistamaan Sofia Vallia, 
jonka rauhaan lasku järjestetään  18. Elokuuta. 

Syvimmät osanottomme hänen perheelleen ja läheisilleen. 

Paperi putosi jalkani juureen Niallin kietoessa lohduttavat kätensä ympärilleni, juuri kun sain elämäni isoimman romahduksen.

PROLOGUE UUDESTA TARINASTA

En oo vielä keksiny mitään hyvää nimeä tälle tarinalle, mutta tässä kuitenkin nyt vähän tuntumaa [prologue]

Oon pahoillani tästä hiljaiselosta, mutta heinäkuussa mulla on aikaa kirjoitella enemmän, joten mä oon tosi kiitollinenjos jaksatte olla kärsvällisiä :-) 

 liitin tän muuten suoraan tuolta wordsistä, niin siksi on toi fontti vähän epänormaalia.

risut ja ruusut ois kiva kuulla :3!

”Jonain päivänä, joku kohtelee sinua aivan kuin olisit paras asia koko maailmassa. Älä anna periksi kultaseni”

Ne olivat äitini viimeiset sanat ennenkuin hän suukotti hellästi poskeani ja rutisti aivan kuin olisi menettämässä minua. Niinkuin hän ilmeisesti oli. Tai itseasiassa minä olin menettämässä hänet, ja hän jättämässä minut. En ole nähnyt häntä sen jälkeen. Veljeni mukaan hän ei elänyt haluamaansa elämää.

Siksi näky edessäni oli liian tuttu. Niin tuttu, että melkein tunsin olevani jälleen se 10-vuotias tyttö, joka sormi suussa ja saparot päässä seisoi kuistilla katsomassa täyteen pakatun auton kiihdyttävän pois. Tällä kertaa kuitenkin, ilman saparoita, istuen samaisella kuistilla katselin veljeni paiskaavan auton takakontin kiinni, osoittaakseen ettei enempää vietävää ollut.

”Macey” hän sanoi epävarmana siitä, kuinka toimia. Nousin seisomaan jotta hänen olisi helpompi halata minua. ”Mä toivon että sä pärjäät” kädet kiertyivät viimeisen kerran tutusti ympärilleni, tuoden lämmön kylmettyneihin käsivarsiini, ja sitten hän oli poissa. Poissa niin kuin äitikin.

”Hyvästi Anthony” kuiskasin, jääden seisomaan hyytävään yöhön.

- - -

Onnellinen ? Pyöräytin silmiäni typerälle kysymykselle, joka vain hetken riippui ilmassa minun ja kuivan näköisen naisen välissä.

”En” sanoin. Se oli tapani ärsyttää häntä. Vastata vain yksi sana kerrallaan hänen naurettaviin yrityksiinsä 'päästä auttamaan minua'. Ei selityksiä, ei epäröintiä. Yksi sana, eikä yhtäkään enempää.

”Miksi?” hän risti jalkansa ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs, mutta ne liukuivat takaisin hänen pitkää nenänvarttaan pitkin. Hän katseli minua naputellen kynäänsä lehtiönkanteen, johon tiesin hänen rustaavan jotain typeriä muistiinpanoja minusta.

”Luulen että kysymys on; Miksi olisin onnellinen?” tiuskaisin käyttäen toista normaalia vastaustapaani. Vastata kysymykseen kysymyksellä. Hän huokaisi syvään aukaisten sitten kansion, jossa oli minun potilastietojani. Poksautin purkkapallon, mikä sai hänet huokaisemaan uudestaan.

”Sinullahan on ystäviä” hän ennemminkin totesi, kuin kysyi ja tyydyin vain nyökkäämään. Hän katseli minua silmälasiensa alta, jotka olivat aivan liian pienet hänen kapeihin kasvoihinsa. Mieleni teki huomauttaa siitä.

”Ystäväsi kuvailevat sinua hymyileväksi ja iloiseksi. Monet heistä myös sanoi että naurat erittäin paljon. Joku on jopa alleviivannut sanan paljon”

Tuijotin vain edessä istuvaa naista joka tuijotti takaisin, muka yrittäen nähdä lävitseni. Se oli turhaa, sillä kukaan ei nähdyt lävitseni, eivät edes edellä mainitut 'ystäväni' jotka olivat niin sokeita. Voi kuinka sokeita he olivatkaan. Ajatus sai minut naurahtamaan.

”Voidaanko tehdä diili?-” kysyin terapeutiltani, joka yhäkin vain tuijotti takaisin omalta tuoliltaan. ”-Jos kerrankin sanon enemmän, kuin yhden sanan, voinko lähteä tänään aikaisemmin?” hän nyökkäsi, joten kohottauduin istumaan ja sylkäisin purkkani roskiin.

”Joo, mulla on paljon kavereita. Mä myöskin hymyilen paljon ja nauran vielä enemmän.” terapeutti näytti hämmentyneeltä kovasta äänensävystäni mutta nyt kun olin aloittanut, en voinut enää lopettaa. ”Mä saan myös todella hyviä arvosanoja koulusta, mulla on aivan ihana isoveli. Miksi en siis ole onnellinen ? ” hymähdin ja odotin terapeutin sanovan jotain, mutta hän vain katseli minua tarkkaavaisena, naputtaen yhä kynällään lehtiöön.

”Kukaan sokeista ystävistäni-” pyöräytin silmiäni sanalle joka ei kuvannut yhtään niitä idiootteja joiden kanssa vietin joka päivä aikaa. ”-ei huomaa kuinka hymyilen vähän liian paljon, kuinka nauran hieman liian lujaa, tai kuinka en vain voi tehdä kotona mitään muuta kuin opiskella.-” vihan kyyneleet olivat alkaneet kirvellä silmiäni mutta en päästäneet niitä valumaan pitkin poskiani. Olin selvinnyt niin pitkälle ilman ainuttakaan kyyneltä, ja selviäisin jatkossakin. ”- He eivät huomaa näitä viivoja, jotka merkkaa mun vartaloa koko mun loppuelämäni-” sanoin riuhtaisten hupparini hihan ylös ja näyttäen ne naiselle joka ei vieläkään sanonut sanaakaan. ”- Ne ei tiedä, että mä en muista iltaa jolloin mä en olisi itkenut itteeni uneen” sanoin ja nousin seisomaan vetäen takkini vetoketjun kiinni ja piponi syvemmälle päähän. Ulkona oli kylmä.

”Joten joo, mä en ole onnellinen, mutta antaa niiden uskoa niin.” sanoin naiselle joka näytti kovan kuoren alla hieman säälivältä. Ennenkuin kävelin ulos ovesta, käännyin vielä hänen puoleensa ”Unohdinko mainita, että ainoa ihminen josta välitän, veljeni, muutti eilen toiselle puolelle maapalloa” En halunnut sen naisen sääliä, vaan halusin nopeasti pois. Astuessani aulaan, tohtorini sihteeri antoi minulle lappusen, johon oli raapustettu seuraavan tapaamisen aikataulu ja päivämäärä.

”Kiitti” mutisin ja työnsin paperi nyrkissäni kädet taskuihini ja marssin ulos. Sihteeri huusi perääni kuinka ' Tohtori Lane odottaa ilolla seuraavaa kohtaamistamme'.

You are not alone - Louis one shot Tanjalle

Louis

En voinut olla hymyilemättä kauniista ilmasta askelteni juostessa musiikin tahtiin. Ilma oli lämmin ja jokailtaisen lenkkini ansioista jo ennaltaan mahtava fiilis parantui entisestään. Suuntasin matkani kohti rantaa jonka jälkeen kääntyisinkin jo kotiinpäin. Katsahdin nopeasti kelloa ja tajusin taas olleeni lähemmäs puolitoista tuntia juoksemassa. Rannasta oli kaunis näköala ja suolainen tuoksu rauhoitti mukavasti, joten hidastin vauhtiani ihan vain ihaillakseni näkymiä. Vaikka musiikki oli tarpeeksi kovalla estääkseen ulkomaailman kohinat, kuulin silti kaukaisesti jotain mitä en normaalisti kuullut. Kiskaisin toisen kuulokkeen korvastani ja olin kuullut aivan oikein. Itkua. Etsin hetken katseellani äänen lähdettä kunnes huomasin tytön itkemässä yhdellä sataman puisista penkeistä. Seisoin hetken epävarmana katselemassa ja mietin kannattaisiko minun mennä kysymään onko kaikki hyvin. Vilkuilin hetken ympärilleni ja tajusin kuinka pimeää oli alkanut jo tulla, eikä lähistöllä muutenkaan enää kulkisi mitään kunnon sakkia. Otin pari askelta tyttöä kohti ja istahdin sitten hänen viereensä penkille. Tunsin hänen säpsähtävän vieressäni joten olin melko varma että hän luuli olleensa yksin. Istuimme siinä hetken kumpikaan tietämättä mitä sanoa. Sen kuitenkin tiesin etten tätä tyttöä pystyisi jättämään tähän yksin. "mm mä oon Louis" sanoin hiljaisellä äänellä ja kun käännyin hymyillen tytön puoleen, huomasin että hänen kauniit ruskeat silmänsä katsoivat jo hämmentyinenä omiini. "Tanja.." Hän sanoi hädin tuskin kuuluvasti. Tanja oli jo lopettanut itkemisen mutta oli silti allapäin enkä tiennyt mitä sanoa. Vaikka en tuntenut tyttöä lainkaan, tarve auttaa häntä kasvoi entisestään eikä hänen jättämisensä yksin tullut kuulonkaan. "mä tota asun tässä ihan tässä lähellä että ajattelin öö- "ravistin hiuksia takaraivollani ja tunsin kuinka nolostuin hieman takeltelustani mutta päätin yrittää uudelleen "- niin siis et haluaisi tulla teelle tai jotain ?" sain yskäistyä ulos. Tytön silmät kohtasivat taas omani ja tälläkertaa ne loistivat epävarmuutta ja tajusin kuinka tyhmältä kuulostin. Pudistin päätäni alakuloisena sillä halusin oikeasti auttaa häntä "niin siis ei mulla mitään taka-aajtuksia ole, mutta sä vaan näytit niin surulliselta ja mä aattelin-" "kyllä mä voin tulla" hän keskeytti puheeni ja en voinut kuin hymyillä. Nousin penkiltä ja ojensin käteni auttaakseni hänet ylös "mahtavaa! mennään!" sanoin hymyillen ja riemukseni sain takaisin pienen ja ujon mutta samaan aikaa kauneimman hymyn jonka olin koskaan nähnyt.

"takkinne neiti" sanoin iloisena siitä, että pieni juttutuokiomme oli saanut hänet edes vähän paremmalle tuulelle. Hän ojensi takkinsa ja laitettuani sen naulakkoon, lähdin johdattamaan häntä keittiöön. Ojensin hänelle nenäliinan ja aloin keittämään teetä. Sivusilmällä kuitenkin näin kuinka hän ihaili huonetta enkä voinut syyttää häntä siitä. Suuresta ikkunasta avautui mahtava näkymä merelle ja aina aamuisin aurinko paistoi täydellisesti valaisten koko keittiön. Ikkunan edessä oli kahdelle pieni pöytä jonka keskellä oli muovinen auringonkukka ja siitä eteenpäin ruskeat keittiökaapit kiilsivät puhtauttaan. Yksi baaritiskiä muistuttava taso mahdollisti näkymän olohuoneeseen ja siinä oli kolme korkeaa jakkaraa, joiden ääressä yleensä söin aamupalaa. "tää on upea" hän sanoi haukkoen henkeä. "kiitos. Mitä teetä haluat?" kysyin ja hän antoi vastaukseksi vihreän teen ja istuutui sitten pienelle pöydälleni, yhä ihaillen merta. Kaadoin meille molemmille kupit täyteen ja istuin sitten häntä vastapäätä, ojentaen hänelle oman kupin.

Tanja:

Istuimme hetken hiljaa ja tuntui oudolta että se tuntui niin luonnolliselta vaikka olimme tavanneet vasta pari tuntia sitten. Vaikka ihastelin kaunista merimaisemaa, en voinut välttää Louisin silmäilyä aina kun hän ei katsonut. Hän oli erittäin puoleensavetävä, komea, kiltti ja hänellä oli ihana hymy joka tarttui minuunkin. Keskityin hänen kasvoihinsa, yrittäen muistaa jokaisen yksityiskohdan mikä hänen kasvoissaan oli "ömm anteeksi jos utelen ja siis ei todellakaan tarvitse vastata!" säpsähdin hereille unelmoinnistani kun hänen äänensä täytti tajuntani "mutta ömm miksi sä itkit tuolla pihalla" laskin katseeni mukiini ja pyöritin lusikkaa nyt jo puoliksi tyhjässä teekupissa. Kertoisinko tälle vieraalle komistukselle kaiken itsestäni? Kertoisinko hänelle kaikki salaisuuteni ja rukoilisinko häneltä pelastusta? Pudistin päätäni. En tietenkään voinut kertoa hänelle, en ainakaan vielä. Enhän ollut kertonut kellekään muullekaan "mä olen vain niin yksinäinen" sanoin ja tajusin kuinka totta se olikaan. Minä olin yksinäinen. Minulla ei ollut ketään joka lohduttaisi silloin kun itkin itseni uneen, ei ollut ketään joka pitäisi sylissä kun sydän tuntui pirstoutuvan palasiksi, ei ollut ketään joka kuuntelisi kun oli jotain murheita, eikä ollut ketään joka auttaisi päihittämään vaikeimmat esteet. Louis nyökkäsi ja näytti miettivän jotain ja nousi sitten pöydältä tarraten kynään ja paperiin. Hän palasi istumaan minua vastapäätä ja kirjoitti paperille jotain ja ojensi sen sitten minulle. "jos vielä jatkossa olet yksinäinen, soita minulle, niin ehkä saamme kaksi yksinäistä yhteen" hän sanoi ja nuo sanat kolahtivat sisimpääni niin lujaa että nousin samantien tuoliltani ja riensin halaamaan häntä niin lujaa kuin suinkin pystyin. Louis kiersi samantien lämmittävät kätensä ympärilleni ja niistä tuli niin turvallinen olo että minua alkoi melkein itkettää se etten saanut olla niissä koko ajan. Vastahakoisesti kuitenkin riistäydyin irti hänen lämmöstään ja hymyilin puristaen lappua tiukasti kädessäni ja hän saattoi minut ovelle ja lähdin kotiin pitkästä aikaa toive silmäkulmassa.

***

"hyss Lily kulta" sanoin itkevälle vauvalle sylissäni samalla kun maksoin lehteä kioskin kassalla olevalle miehelle joka oli huomattavan ärsyyntynyt itkevästä tytöstäni. Kiitin häntä ja pudotin vaihtorahat lompakkooni ja asetin Lilyn sitten takaisin rattaisiinsa ja lähdin liikkeelle. Onnekseni Lily piti siitä kuinka rattaat keinuivat ja vaipui sitten uneen pienen kävelymatkan jälkeen. Suuntasin samaan puistoon jossa olin nähnyt Louisin ensimmäisen kerran ja hymy syttyi samantien kasvoilleni. Louis oli tarjonnut minulle kahvit ja tekstailimme ja soittelimme joka päivä ja tuntui kuin hän olisi ensimmäinen ystävä joka minulla on koskaan ollut. Ei ehkä ensimmäinen, mutta paras. Istahdin puiselle penkille ja kaivoin kirjan esille ja syvennyin siihen yhä heilutellen Lilyn rattaita. En ollut ehtinyt pariakaan lukua pitemmälle kun tunsin jonkun vetävän huppuni pään yli "arvaa kuka" tunnistin tutun äänen ja huokaisin helpotuksesta joka muuttui sitten nauruksi. Vedin hupun päästäni ja katsahdin Louisiin joka oli siirtynyt viereeni istumaan mutta ei kuitenkaan pysynyt paikallaan kauaa vaan matkasi jo rattaiden luokse. "kukas se täällä makoilee" hän sirkutteli Lilylle ja se sai minut räjähtämään nauruun ja kuulin Louisin yhtyvän siihen. "mitä!? pikkuihmiset ovat suloisia" hän sanoi siirtyen viereeni istumaan. "se on Lily" sanoin ja iloisuus muuttui epävarmuudeksi kun jatkoin lausettani "mun tyttöni." Louis tuijotti hetken minua mutta ilokseni hän jätti asian sikseen. "hän on kaunis"hän sanoi ja nyökkäsin "niinkuin sinäkin" hän vinkkasi ja punastuin silmin nähden "kiitos" sopersin ja laitoin kirjan takaisin laukkuuni. "haluatko lähteä kävelylle" kysyin ja hän nyökkäsi tarttuen rattaisiin ja pyöräytin huvittuneena silmiäni ja lähdin kävelemään hänen vierellään.


"Mä tarjoon" hän huudahti ja kaarsi rattaat kohti jäätelöbaaria ja en voinut muuta kuin seurata häntä huvittuneena "minkä otat" hän kysyi ja sanoi sitten että ottaa itse mansikan "suklaa, kiitos" sanoin myyjälle joka nyökkäsi ja alkoi sitten pyörittämään meille isoja jäätelöpalloja. "haluaako pikkuneiti jotain?" Louis lässytti Lilylle joka nyt nukkumisen sijasta jokelteli iloisena. Syödessäni jäätelöä en voinut kuin miettiä että tämä oli onnellisin hetki todella pitkään aikaan. Yksi vilkaisu kohti tulevaa miestä päin kuitenkin pyyhkäisi onnellisuuden tunteen kokonaan pois. Silmäni laajentuivat kauhusta ja suuni loksahti auki ja koko vartaloni jännittyi paikoilleen. Louis huomasi olotilan muutokseni ja seurasi katsettaan mieheen joka oli jo tavoittanut meidän penkkimme. "Hei tanja" hän sanoi ja katseli minua halveksuvasti "h-hei isä" vastasin äänekkäästi nielaisten. "Millos tulet käymään tanjaseni" hän sanoi ivallisesti ja koska en saanut vastausta aikaiseksi hän kumartui lähemmäs "muotoillaan lause näin; sinä tulet käymään ensiviikolla" hän tiuskaisi ja lähti samantien pois. Tuijotin hetken lamaantuneena eteeni ja havahduin vasta siihen kun Louis asetti kätensä olkapäälleni "haluatko jutella tuosta?" hän kysyi ja pudistin sitten päätäni "tulisitko huomenna syömään meille?"  hän nyökkäsi ja lähti sitten saattamaan minua kotiini jutellen ja hetkeksi unohdin inhottavan isäni.

***

"hieno tyttöseni" lepertelin Lilylle ojentaessani hänelle lelun, samalla kun etsin kaapistani jotain päällepantavaa. Louis tulisi jo tunnin päästä enkä vaatekaapin koluamisenkaan jälkeen ollut löytänyt mitään päällepantavaa. Istahdin sängylle ja katselin edessäni olevaa suurta vaatekasaa enkä voinut uskoa ettei niistä mikään kelvannut minulle juuri nyt. Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä ennen kuin palasin takaisin tutkimaan vaatteita. Lopultakin löysin mustat farkut ja valkoisen topin jonka silkkinen pinta tuntui kevyeltä ihollani. Letitin vielä pitkät ruskeat hiukseni kalanruotoletille ja kiinnitin valkoiset helmikorvakorut korviini. Katsoin itseäni peilistä enkä vieläkään ollut ollenkaan tyytyväinen ja mitä enemmän katselin heijastuskuvaani sitä enemmän löysin vihreitä näkemästäni. Avasin hiukseni ja pöyhin niitä yrittäen asettaa ne jotenkin kivasti mutta ei siitä mitään tullut. Keräsin kaikki hiukset ja laitoin ne loppujen lopuksi korkealle ponnarille ja riensin alakertaan. "voi ei" huudahdin kun haistoin kärventyneen pihvin hajun. Juoksin uunin luokse ja kaappasin patalaput mukaani avatakseni uunin luukun josta pöllähti sysimustat savut joita aloin keittiöliinalla hälventämään. "ei oo totta" kirosin nostaen täysin palaneen paistokseni uunista. Nostin sen tiskipöydälle vain huomatakseni ettei mitään ollut tehtävissä ja tunsin kuinka epätoivoisuus oli hyvää vauhtia valtaamassa minut. Samassa ovelta kuului pimpotus ja olin jo niin lähellä purskahtaa itkuun koska kaikki oli aivan pielessä, näytin aivan järkyttävältä eikä lily millään suostunut nukahtamaan.

Riensin kuitenkin avaamaan oven jossa Louis jo seisoikin "hei!" hän sanoi ja astui sisään ennen kuin ehdin edes toivottaa häntä tervetulleeksi. "um luulen että meillä tuli vähän muita suunnitelmia ton ruuan suhteen" sanoin seuratessani häntä keittiöön jossa leijui yhä tuoreena kitkerä palaneen käry. Samassa Lily parahti itkemään ja tunsin kuinka itsehillintäni oli romahtamassa. "menen katsahtamaan Lilyä" sanoin ja riensin yläkertaan. Laitoin oven kiinni perässäni ja samantien käteni nousi peittämään tukahtuneita itkunyrityksiä, jotka olivat melkein yhtä apua huutavia kun pienen Lily-raukan. Valahdin lattialle istumaan ja hautasin kasvoni käsiini sillä itkua oli yhä vaikeampi ja vaikeampi pidätellä koko ajan. Vaimea koputus sai minut ponkaisemaan ylös. Louis kuitenkin jo pilkisti päätään ovenraosta ennen kuin ehdin siistiä levinneitä meikkejä "mä tiesin että loppuvaiheessa se olitkin sä joka itkit, eikä Lily" hän sanoi vaimealla äänellä. "t-tää on ollut vaan huono päivä" vastasin ääni miltei pettäen. Hän pujahti makuuhuoneeseen ja istahti sängylle taputtaen tilaa vierellään. Laitoin Lilylle tutin suuhun ja istahdin sitten Louisin vierelle ja huokaisin syvään. Liian syvään. "me voidaan tilata vaikka kiinalaista, se käy mulle" hän sanoi mutta tiesin että hän ei vielä jättäisi asiaa sikseen. Hän tarttui käsiini ja hautasi ne sitten omiinsa "Tanja, sä oot vasta 17- vuotias, tyrmäävän kaunis, huumorintajuinen ja herkkä tyttö. Sulla on koko elämä aikaa mutta muista että sä et koskaan nuorene tästä. Mä pyydän ettet tuhlaa sun nuoruutta suremiseen" hänen sanansa leijuivat hetken ilmassa ja tunsin hänen pehmeän sormensa kulkevan poskipäätäni pitkin. "kiitos Louis" kuiskasin ja nostin katseeni hänen kauniin sinisiin silmiin, joissa näin uuden alun. "teen yhden jutun ja sitten saat kertoa minulle ihan kaiken Tanja. Alusta alkaen" hän sanoi ja ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan huuliani koskettivat hänen omansa. Tunne oli niin suloinen etten halunnut sen koskaan päättyvän joten tarrasin hänestä kiinni jotta saisin edes jotain lähemmäksi itseäni. Liian pian, hän kuitenkin henkeä haukkoen irtaantui minusta ja hymyili valloittavasti. "nyt tilaan sitä ruokaa ja tulen kuuntelemaan sinua. Tästä lähtien sä et oo enään yksin koska mä oon sun kanssa, aina".

Ja niin hän olikin. Olin vihdoinkin löytänyt oman sankarini.

gaaaaaah, että mua on saatu taas odottaa :c anteeksi ihan hirveästi ja toivottavasti näitä edes joku vielä lukee.. "Never felt like this before":sta tulee pian uusi luku!

Haluaako joku muuten uutta sneak peakia mun uudesta tarinasta (:?

xx, llyricsgirl

Never felt like this before - 16

oikeesti apua aina mä joudun selitellä :( anteeks tämmönen tyhmä ja lyhyt kappale mut toivottavasti tykkäätte ! ja nyt _oikeesti_ yritän saada jatkoa tänne paljon nopeemmin kuin viimeksi xxx

 
 sara:

"onko se nyt hyvin" Niall kysyi pöyhien tyynyäni , kysyen samaa varmaan sadannen kerran viiden minuutin sisällä. Annoin hänelle pienen, kiusoittelevan suukon ja vedin hänet viereeni sairaalan liian pienelle sängylle. Vaikka sänky oli liian ahdas meille molemmille, Niall kömpi silti mielihyvin viereeni ja asettui puoliksi alleni kiertäen kätensä ympärilleni samalla kun painoin pääni hänen rinnalleen ja suljin hymyillen silmäni. En voinut olla nauttimatta tästä läheisyydestä, sen pitkän ja yksinäisen ajan jälkeen jolloin olin täydessä pimeydessä. Tunsin kuinka Niallin sormet piirsivät hellästi  kuvioita olkapäähäni ja kulkivat sitten hitaasti ylös ja alas pitkin käsivarttani toistaen samaa liikerataa kerta toisensa jälkeen. "Tämä on ihanaa" Niall sanoi ja avasin silmäni kääntyen katsomaan hänen hymyileviä kasvojaan suoraan yläpuolellani. "Mikä niin?" kysyin sillä halusin hänen sanovan sen ääneen. Halusin kuunnella hänen ääntään mahdollisimman paljon, mikä oli vaikeaa sillä hän vaati minut puhumaan koko ajan jolloin hän katseli minua ja kuunteli ääntäni kuin ei olisi sitä koskaan ennen kuullut. Hänen sormensa olivat nyt siirtyneet silittelemään hiuksiani ja tunsin hänen rintansa kohoilevan rauhallisesti hänen hengityksensä rytmissä. "Hiljaisuus, läheisyys, sinä, ja se että olet tässä sylissäni." Hän sanoi hiljaa, kuiskaten kaiken korvaani mikä kutitti hieman. "ja rakkaus on myös ihanaa" Hän sanoi ja antoi suukon hiuksiini. "mä rakastan sua" Hän sanoi ja kierähdin ympäri niin, että makasin hänen päällään ja hiukseni tippuivat hänen naamalleen, saaden hänet nauramaan kutittavasta tunteesta. "mäkin rakastan sua" sanoin ja silitin hänen poskeaan katsoen samalla hänen silmiinsä. Hän veti minut lähemmäs, alkaen suukottamaan kasvojani poskista nenänpäähän ja vihdoinkin omiin huulini, johon tietysti suukkoa kaipasin eniten. Hän vetäytyi suudelmasta ja katsoi minua hymyillen ja vetäen sitten hiussuortuvan korvani taakse. "Huomenna sitten kotiin" hän sanoi iloisesti ja nyökkäsin hymyni kasvaessa. "jep" sanoin Niallin jatkaessa leikkimistä hiusteni kanssa "kai sä tiedät että mä joudun lähtee takaisin lontooseen" hän sanoi ja tunnelma oli pahaa tahtia muuttumassa alakuloiseksi. "tiedän, ja jos sun ei pitäisi, mä pakottaisin sut lähtemään Niall. Mä en voi vaatia sua jäämään tänne yhtään kauemmaksi aikaa, koska sun elämä on lontoossa jonne mäkin yritän palata takaisin mahdollisimman nopeasti" Sanoin ja hän pudisti päätään. "jos mun ei pitäisi mennä, mä haluaisin jäädä. Jos mulla ei ois tätä työtä, mun elämä ei olis lontoossa. Se ois siellä missä säkin koska sä oot mun elämä" Hän sanoi ja sydämeni suli hieman hänen sanoilleen "nomutta ei mietitä sitä juuri nyt" Sanoin ja painauduin taas hänen syleilyynsä "sä oot täällä nyt" suljin silmäni ja kuuntelin hänen rauhoittavaa hengitystään "mä oon tässä nyt" hän kuiskasi hiljaa puristaen minut lähemmäs itseään.

"noniin kyyhkyläiset herätys" kuulimme Louisin huudon herättävän meidät unesta, johon emme edes tienneet päätyvämme. "huomenta päivänsäde" kuulin niallin aamuisen ja ihanan karhean äänen kuiskaavan samalla kun hieroin viimeisiä unenripposia silmistäni. "heippa" sanoin ja annoin suukon hänen nenänpäähänsä, kömpien sitten ylös hänen päältään. "Mä pakkasin jo sulle päällepantavaa" Niall sanoi noustessaan hänkin sängyltä. Vedin tummat farkut sairaalamekkoni alle ja menin sitten sermin taakse vaihtamaan Niallin huppariin. "äläkä sitten kurki" huudahdin kiusoitellen saaden Niallin nauramaan. "en lupaa mitään" kuuli hänen huikkaavan takaisin juuri kun vedin hupparin pääni yli. Niall tarttui minua kädestä ja ojensi sitten mustat raybaninsa minulle. Hän oli kyllä vakuutellut ettei kukaan tiennyt heidän olevan sairaalassa, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Onneksi meidän noustessa autoon, ulkona ei ollut ketään ja pääsimme rauhallisesti liikkumaan. Oli mukavaa pitkästä aikaa vain jutella ja viettää aikaa Niallin ja muiden poikien kanssa. Olin kaivannut heitä paljon. "mikä on seuraavien päivien suunnitelma" kysyin ja  pojat vilkuilivat toisiaan, etsien vapaaehtoista vastamaan. "hmm luulen että meidän pitää lähteä huomenna tai ylihuomenna" Liam sanoi viimeinkin ja tunsin Niallin otteen kädestäni tiukentuvan. "no sittenhän kaikki on hyvin! Meillä on vielä paljon aikaa viettää aikaa yhdessä" sanoin iloisesti. "ainiin mennään äitini talolle" sanoin kuljettajalle ja hän nyökkäsi. "muistuta, että lainaan useamminkin vaatteitani sinulle" Niall kuiskasi korvaani ja pieni puna nousi kasvoilleni. Pyöräytin hänelle silmiäni ja hetkeä myöhemmin korviani ympäröi iloinen puheensorina. Pian auto kaartuikin talon pihaan ja kapusimme ulos raikkaaseen ilmaan jota en ollutkaan hengittänyt pitkään aikaan.

"Saraaaaaa!" Äitini lämmin vastaanotto sai hymyn entistäkin suuremmaksi enkä voinut kuin nauttia yltymättömästä onnellisuuden tunteesta jota ei sisälläni ole ollut pitkään aikaan. "Osasin arvella että te saavutte, joten olen jo tehnyt ruokaa" Äiti sanoi viimeinkin vapauttaen minut rutistuksestaan. "ja kyllä, totta kai olen tehnyt riittävästi myös teille. tulkaa sisään" Hän sanoi pojillekin, saaden kaikkien kasvoille riemastuneen hymyn joka jätti alleen aikaisemmin valinneen huolestuneisuuden. Äiti johdatti meidät kauniisti katettuun pöytään ja vedin keuhkoni täyteen herkullista spagetin tuoksua. Äidin tekemä spagetti oli parasta mitä tiesin, ja pitkän sairaalaruoka jakson jälkeen en voinut taata että muille edes ruokaa jäisi. Istuin Niallin viereen joka kurottautui pöydän alla ottamaan kädestäni kiinni ja siveli sitä hiljaa peukalollaan. Hivuttauduin lähemmäs Niallia, jolloin meidän kylkemme ja reitemme koskettivat toisiaan. Laskin pääni nojaamaan Niallin olkapäälle ja tunsin hänen päänsä painautuvan hellästi omani päälle. Niall kiersi vielä kätensä ympärilleni ja siinä, maailman turvallisimmalta tuntuvalla paikalla katselin hymyilevänä kuinka Äiti hääräili ruuan kanssa, ja kuinka 4 poikaa taistelivat siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä lappamaan ruokaa lautasellensa. Zaynin voittaessa, mekin nousimme pöydästä hakeaksemme ruokaa ja kuten arvasin minä ja Niall yhdessä tyhjensimme loput koko kattilasta. "Äiti tää on ihan taivaallista" sain sanotuksi hetken mussuttamisen jälkeen ja sain muminaa myöntymisen merkiksi. "olen iloinen että pidät siitä, kultaseni" hän sanoi kerätessään astiat pöydästä. "ehkä meidän pitäisi lähteä kohta" kuulin Niallin kuiskaavaan korvaani, ja vaikka kuinka halusinkin vietää äitini kanssa aikaan, nyökkäsin Niallille. "Äiti, olen pahoillani mutta-" äiti vain huiskaisi kädellään osoittaakseen että meillä oli lupa lähteä ja jatkoi sitten laulellen keittiön siivoamista. "kiitos äiti!" huikkasin ennen kuin annoin hänelle suukon poskelle ja riensin Niallin perään joka oli jo avannut auton oven minulle. "on minulla siinä herrasmies" sanoin vinkaten silmääni ja kuulin hänen iloisen naurunsa seuraavan minua autoon. Niall sanoi siskoni asunnon osoitteen, enkä voinut olla nauramatta hänen huonolle suomelleen. "muistuta, että pakotan sut ottamaan pari oppituntia suomea" kuiskasin hänen korvaansa samalla tavalla miten hän oli tehnyt aikaisemmin. Niall ei vastannut mitään sanallisesti, sen sijaan hän antoi peukalona sivellä hetken poskeani ennen kuin tunsin hänen huulensa omillani.

Niall:

"Sara muuten.." hän oli niin kaunis, hymyillessään ja nauraessaan edessäni enkä voinut kuvitellakaan että pystyisin rakastamaan ketään yhtä paljon kuin häntä. Oli ihanaa nähdä kuinka hänen niin pitkään kiinni olleet silmänsä huokuivat nyt onnellisuutta ja täyttä elämäniloa ja hänen kauan hiljaa ollut suunsa täyttyi tarttuvalla hymyllä ja äänellä joka ei koskaan unohtuisi mielestäni. "S-sofia ei sitten ole vielä kotona, hän on vielä sairaalassa" sanoin ja sisälmyksiäni vihlaisi joutuessani valehtelemaan hänelle. Ei olisi kuitenkaan minun tehtäväni kertoa hänelle hänen siskonsa kohtaloaan, vaan hänen vanhempiensa, niin kuin saran äiti oli sanonut. Hän oli vannonut minua ja poikia olemaan hiljaa, ja me olimme. Suureksi helpotuksekseni Sara näytti ymmärtävän asian ja loikki yhä iloisena kohti Sofian asuntoa johdattaen minua mukanaan. "kai sä lähdet lontooseen mun kanssa?" kysyin ja ennenkuin hän ehti kieltävään vastaukseen vedin taskustani lentolipun hänelle ja heiluttelin sitä hieman. "sara kultaseni sulla on jokatapauksessa sairaslomaa vaikka kuinka kauan, ja mä en todellakaan halua että sä jäät tänne yksin." Olin jatkamassa epätoivoista taivutteluani mutta yllätyksekseni hän roikkui jo kaulassani "KYLLÄ!" en ehtinyt asettaa lippua takaisin taskuuni vaan se leijaili hiljalleen maahan minun kietoessani käteni saran vyötärön ympäri. Saran hieman itkuinen nauru täytti korvani minun alkaessani pyörittää häntä ympäri ja ympäri kunnes maailma alkoi sekoittua silmissäni. Lopettaessani nojasin hieman seinään pitääkseni itseni ja yhä sylissä olevan Saran pystyssä. Hän nosti suloiset kasvonsa rinnaltani ja tiukensi käsiensä otettaan vetäen minut lähemmäs ja minä tein samoin. "kiitos Niall" hän sanoi tuijottaen silmiini.

Siinä hetkessä, tuijottaen tiukassa syleilyssä olevaa tyttöä, en voinut olla onnellisempi. Hän oli minun ja minä olin hänen, eikä kukaan tulisi koskaan muuttamaan sitä. Kukaan ei tulisi väliimme koska siinä ei yksinkertaisesti ollut yhtään tilaan. Peukaloni siveli hänen silmäkulmaansa ja ansaitsin häneltä pienen hymyn. "rakastan sua niin paljon -" sanoin tarkoittaen joka ikistä sanaa. "rakastan kaikkea mitä sä oot, kaikkea mitä sä oot koskaan ollut ja kaikkea mitä sä tuut koskaan olemaan." Hän oli alkanut itkemään kesken lauseeni ja vaikka en koskaan halunnut nähdä hänen itkevän, tiesin että hän itki onnesta. "Niall älä ikinä päästä mua menemään" hän kuiskasi ja tunsin kuinka hänen huulensa olivat juuri ja juuri kosketusetäisyydellä omistani. " en koskaan" vastasin painaen sitten huulemme suudelmaan, josta näkyi meidän molempien sanomattomat tunteemme.