Eka osa nimetöntä tarinaa :--)

ohgood oon pahoillani etten oo päivittänyt pitkään aikaan :( elossa ollaaan!!

Lopetan iiiihan juuri nflt:n kirjottamisen, koska se ei tunnu enää ollenkaan hyvältä, enkä haluu pakkokirjottaakkaan, jos ymmärrätte mitä tarkotan :-) TÄSSÄ KUITENKIN, ensimmäinen osa tarinasta, jolle en oo vielä keksinyt nimeä haha... jos tulee ideoita niin kertokaa vaan :) ja jos kysyttävää tähän uuteen tarinaan liittyen ni kommenttiboksiin vaan !

kiitos & kuittas ja hyvää koulun alkua kaikille x

”Jonain päivänä, joku kohtelee sinua aivan kuin olisit paras asia koko maailmassa. Älä anna periksi kultaseni”

Ne olivat äitini viimeiset sanat ennenkuin hän suukotti hellästi poskeani ja rutisti aivan kuin olisi menettämässä minut. Niinkuin hän ilmeisesti oli. Tai itseasiassa minä olin menettämässä hänet, ja hän jättämässä minut . En ole nähnyt häntä sen jälkeen. Veljeni mukaan hän ei elänyt haluamaansa elämää.

Siksi näky edessäni oli tuttu. Niin tuttu, että melkein tunsin olevani jälleen se 10-vuotias tyttö, joka sormi suussa ja saparot päässä seisoi kuistilla katsomassa täyteen pakatun auton kiihdyttävän pois. Tällä kertaa kuitenkin, ilman saparoita, istuen samaisella kuistilla katselin veljeni paiskaavan auton takakontin kiinni, osoittaakseen ettei enempää vietävää ollut.

”Macey” hän sanoi epävarmana siitä, kuinka toimia. Nousin seisomaan jotta hänen olisi helpompi halata minua. ”Mä toivon että sä pärjäät” kädet kiertyivät viimeisen kerran tutusti ympärilleni, tuoden lämmön kylmettyneihin käsivarsiini, ja sitten hän oli poissa. Poissa niin kuin äitikin.

”Hyvästi Anthony” kuiskasin, jääden seisomaan hyytävään yöhön.

- - -

Onnellinen ? Pyöräytin silmiäni typerälle kysymykselle, joka vain hetken riippui ilmassa minun ja kuivan näköisen naisen välissä.

”En” sanoin. Se oli tapani ärsyttää häntä. Vastata vain yksi sana kerrallaan hänen naurettaviin yrityksiinsä 'päästä auttamaan minua'. Ei selityksiä, ei epäröintiä. Yksi sana, eikä yhtäkään enempää.

”Miksi?” hän risti jalkansa ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs, mutta ne liukuivat takaisin hänen pitkää nenänvarttaan pitkin. Hän katseli minua naputellen kynäänsä lehtiönkanteen, johon tiesin hänen rustaavan jotain typeriä muistiinpanoja minusta.

”Luulen että kysymys on; Miksi olisin onnellinen?” tiuskaisin käyttäen toista normaalia vastaustapaani. Vastata kysymykseen kysymyksellä. Hän huokaisin syvään aukaisten sitten kansion, jossa oli minun potilastietojani. Poksautin purkkapallon, mikä sai hänet huokaisemaan uudestaan.

”Sinullahan on ystäviä” hän ennemminkin totesi, kuin kysyi ja tyydyin vain nyökkäämään. Hän katseli minua silmälasiensa alta, jotka olivat aivan liian pienet hänen kapeihin kasvoihinsa. Mieleni teki huomauttaa siitä.

”Ystäväsi kuvailevat sinua hymyileväksi ja iloiseksi. Monet heistä myös sanoi että naurat erittäin paljon. Joku on jopa alleviivannut sanan paljon”

Tuijotin vain edessä istuvaa naista joka tuijotti takaisin, muka yrittäen nähdä lävitseni. Se oli turhaa, sillä kukaan ei nähdyt lävitseni, eivät edes edellä mainitut 'ystäväni' jotka olivat niin sokeita. Voi kuinka sokeita he olivatkaan. Ajatus sai minut naurahtamaan.

”Voidaanko tehdä diili?-” kysyin terapeutiltani, joka yhäkin vain tuijotti takaisin omalta tuoliltaan. ”-Jos kerrankin sanon enemmän, kuin yhden sanan, voinko lähteä tänään aikaisemmin?” hän nyökkäsi, joten kohottauduin istumaan ja sylkäisin purkkani roskiin.

”Joo, mulla on paljon kavereita. Mä myöskin hymyilen paljon ja nauran vielä enemmän.” terapeutti näytti hämmentyneeltä kovasta äänensävystäni mutta nyt kun olin aloittanut, en voinut enää lopettaa. ”Mä saan myös todella hyviä arvosanoja koulusta, mulla on aivan ihana isoveli. Miksi en siis ole onnellinen ? ” hymähdin ja odotin terapeutin sanovan jotain, mutta hän vain katseli minua tarkkaavaisena, naputtaen yhä kynällään lehtiöön.

”Kukaan sokeista ystävistäni-” pyöräytin silmiäni sanalle joka ei kuvannut yhtään niitä idiootteja joiden kanssa vietin joka päivä aikaa. ”-ei huomaa kuinka hymyilen vähän liian paljon, kuinka nauran hieman liian lujaa, tai kuinka en vain voi tehdä kotona mitään muuta kuin opiskella.-” vihan kyyneleet olivat alkaneet kirvellä silmiäni mutta en päästäneet niitä valumaan pitkin poskiani. Olin selvinnyt niin pitkälle ilman ainuttakaan kyyneltä, ja selviäisin jatkossakin. ”- He eivät huomaa näitä viivoja, jotka merkkaa mun vartaloa koko mun loppuelämäni-” sanoin riuhtaisten hupparini hihan ylös ja näyttäen ne naiselle joka ei vieläkään sanonut sanaakaan. ”- Ne ei tiedä, että mä en muista iltaa jolloin mä en olisi itkenut itteeni uneen” sanoin ja nousin seisomaan vetäen takkini vetoketjun kiinni ja piponi syvemmälle päähän. Ulkona oli kylmä.

”Joten joo, mä en ole onnellinen, mutta antaa niiden uskoa niin.” sanoin naiselle joka näytti kovan kuoren alla hieman säälivältä. Ennenkuin kävelin ulos ovesta, käännyin vielä hänen puoleensa ”Unohdinko mainita, että ainoa ihminen josta välitän, veljeni, muutti eilen toiselle puolelle maapalloa” En halunnut sen naisen sääliä, vaan halusin nopeasti pois. Astuessani aulaan, tohtorini sihteeri antoi minulle lappusen, johon oli raapustettu seuraavan tapaamisen aikataulu ja päivämäärä.

”Kiitti” mutisin ja työnsin paperi nyrkissäni kädet taskuihini ja marssin ulos. Sihteeri huusi perääni kuinka ' Tohtori Lane odottaa ilolla seuraavaa kohtaamistamme'.

Helpotus valtasi kehoni heti päästyäni ulos harmaasta rakennuksesta, jossa olin lupautunut käymään pari kertaa kuukaudessa. Tein sen veljeni vuoksi, en itseni, ja se olikin varmaan se ainoa syy, miksi sinne jaksoin yhä kolmenkin kuukaudenkin jälkeen raahautua. Hengitin sisääni raikasta ulkoilmaa, mutta tietäen että tarvitsin jotain vahvempaa, kaivoin savukkeen taskustani ja suljin silmäni sytyttäessäni sen. Tuntiessani tutun, melkein lämpimän tunteen sisälläni, jatkoin matkaani tietämättä päämäärää.

”Sun pitäs lopettaa.” käännyin ympäri nähdäkseni minulle tuntemattoman pojan nyökkäävän kohti huulieni välissä lepäävää savuketta. Katseeni kiinnittyi heti hänen hiuksiinsa, jotka oli vedetty sotkuisesti ylös. Ne olivat vaaleat, lyhyet hiukset, johon sekoittui myös paljon tummempaa ruskeaa, enkä osannut sanoa, kumpi niistä oli hänen oikea hiusvärinsä. Ei sillä että minua kiinnosti asia ollenkaan.

”Niin sunkin.” seisoin vähän matkan päässä hänestä, yhä salaa ihastellen hänen hiuksiaan, joita tuuli sekoitti suloisesti. Pojan nojaillessa aitaan, hymy huulillaan, kuullessaan vastaukseni, hänen siniset silmänsä porautuivat omiini. Pudistin päätäni huomatessani olevani kateellinen noin kauniista silmistä.

”Mikä niin?” keskustelu selvästi huvitti häntä ja hymy meinasi päästä minunkin huulilleni, mutta sen sijaan vedin viimeiset sauhut savukkeestani ja dumppasin sen sitten maahan. Varmistin vielä kengällä, että se sammui kunnolla.

”Muiden asioihin puuttuminen.” sanoin nostaessani katseeni maasta. ”Varsinkin tuntemattomien ihmisten.” katumus välähti mielessäni, päästäessäni kovat sanat ulos suustani, mutta se hälveni nopeasti. En tarvinnut uusia ihmisiä teeskentelemään ystävääni.

”Ehkä mun pitää sitten oppia tuntemaan sut, niin voin puuttua sun asioihin” hän naurahti ja olin lievästi häkeltynyt siitä, että hän ei pahastunut aikaisemmista sanoistani. Ehkä en tehnyt asiaani tarpeeksi selväksi.

”Sopii yrittää” sanoin kääntyessäni poispäin, hieman pettyneenä siitä, että hän oli peittänyt hiuksensa snapbackilla. Kuulin pehmeän naurun takaani mutta en vaivautunut pysähtymään puhelimeni soidessa.

”Macey” vastasin puhelimeen samalla vilkaisten katsomaan taakseni vain nähdäkseni pojan seuraavan kulkuani silmillään. ”Haloo?”

”Moi Macey! Bileet tänää Kathyn luona, tuutko? ” pyöräytin silmiäni puhelimelle, sillä en voinut käsittää, miten niin sanotut ystäväni eivät koskaan keksineet mitään muuta aktiviteettia, kuin juominen. En kuitenkaan koskaan kieltäytynyt kutsuista, sillä missä tahansa oli parempi kuin kotona.

”Joo, laskekaa mut messiin!” huikkasin puhelimeeni ja suljin sen saman tien, jotta en joutuisi jaarittelemaan enää yhtään kauempaa. Katsahdin vielä kerran pojan suuntaan, mutta tällä kertaa hän ei enää ollut näköpiirissäni. Huokaisin syvään ja suuntasin matkani kohti kotia.

.Olin kotiovellani ehkä viidessä minuutissa ja tämä oli onneksi niitä kertoja, jolloin talo oli tyhjillään ja saatoin kävellä etuovesta levollisin mielin. Jos kotini ei olisi minulle kuin vankila, rakastaisin viettää rauhallisia iltoja omassa huoneessani, istuen ikkunalaudallani lukemassa kirjaa suuren kaakaokupin kanssa ja katsella takapihani kaunista puutarhaa. Sitä puutarhaa mikä kukoisti silloin kun äiti oli kotona, ei sitä joka nyt oli kuihtunut ja kukoisti ainoastaan ruskean eri sävyjä.

Kaivoin kaapistani neuletakkini, peittääkseni sinertävät jäljet käsivarsissani. En juuri koskaan pitänyt lyhythihaisia. Minua ei kiinnostanut laittautua, sillä siellä ei olisi ketään laittautumisen arvoista. Juoksin portaat alas repien poninhäntäni auki, sillä halusin talosta mahdollisen pian pois, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Pyöräillessäni hiukseni sekoittuivat ja näyttivät pitkään asetelluilta. Pyöräytin silmiäni ajatukselle, kuinka pinnallinen maailma oli. Sinun pitää näyttää upealta. Pitää olla hienot vaatteet ja täydellinen vartalo, mutta silti kukaan ei koskaan pystyisi määrittämään sitä, mikä on upeaa tai täydellistä. Kukaan ei tajua, että ihmisiä ajetaan itsemurhaan asti vain eri mielipiteiden takia. Käteni puristuivat pyörän tankoon lujempaa vihasta, josta minun oli pakko päästää irti, sillä kaarsin juuri suuren talon pihaan, joka oli liian täynnä ihmisiä. Jätin pyöräni etupihan puun eteen, enkä vaivautunut lukitsemaan sitä, sillä jokainen olisi joka tapauksessa liian päissään ajaakseen sillä. Pakotin kasvoilleni teennäisen hymyn ja astelin ihmisjoukon läpi ahtaasta ovesta sisään.

”Maceyyyyy!” Kathy tuli minua vastaan ja nojautui halaukseen mutta epäonnistui siinä pahasti, ottaen huomioon kuinka hän joutui ottamaan olkapäästäni tukea, jotta hän ei kaatuisi jalkoihini. Kuinka mukava vastaanotto.

”Noniin Kath, eiköhän mennä istumaan” sanoin tarttuen hihittelevää tyttöä kainalosta, joutuen työntämään häntä huonosti tanssivien ihmisten läpi. Tehtävä oli äärimmäisen hankala, mutta pääsin kuin pääsinkin täpötäyteen olohuoneeseen.

”Macey, hae juotavaa itelles” Kathy sammalsi ja nyökäten tartuin hänen pitelemäänsä kuppiin ja suuntasin kohti keittiötä, jossa jokainen askel oli kuin taistelutantereella. Lattia oli tahmainen ja ballerinani melkein lähtivät jalastani kulkiessani kohti lavuaaria. Kaadoin Kathyn litkut viemäriin ja täytin mukin sitten vedellä. Kaduin tuloani jo 15 minuutin oleskeluni jälkeen, mutta tiesin että täällä oli paljon parempi kuin jossain muualla. Join loput vedestäni ja lähdin raivaamaan tietäni takaisin Kathyn ja muun joukon luokse.

”Heii” käsi kiertyi vyötärölleni ja suljin silmäni, jotten heti läimäyttäisi poikaa ympäri kasvoja. Käännyin ympäri käsi yhä ympärilläni ja seisoin vastatusten Tobyä, Kathyn poikaystävää.

”No hei” vastasin ääni kuvotusta tihkuen ja tartuin hänen käteensä irrottaakseni sen minusta. Sain inhon väreitä hänen kosketuksestaan. ”Kathy on olohuoneessa.”

”Hyvä” hän sanoi ja toi alkoholilta löyhkäävän suunsa aivan liian lähelle minua. Käänsin pääni jottei hän vahingossakaan osuisi likaisilla huulillaan omiini.

”Voitko olla koskematta” tiuskaisin hänen asettaessaan kätensä lantiolleni lepäämään. Poika ei kuunnellut vaan veti minut lähemmäs hikistä vartaloaan, ja hautasi sitten kasvonsa niskaani. Kämmeneni olivat sekunneissa hänen rinnallaan, työntäen häntä kauemmas täydellä voimalla.

”Lopeta!” sanoin ja käännyin lähteäkseni, mutta Toby kiersi sormensa käsivarteeni ja veti minut voimalla takas.

”Shhh..” hän vain sihisi mutta samassa kun olin taas vapaa lähtemään, tällä kertaa hänen kätensä ei tarttunut käsivarteeni, vaan läimäytti poskeani sellaisella voimalla,joka heitti minut polvilleni maahan. Suuni loksahti ammolleen järkytyksestä, ja katsoessani ylös, Toby ei ollut edessäni enää. Kukaan ympärillä olevista lukuisista ihmisistä ei huomannut mitään, tai sitten he kaikki olivat vain liian kännissä välittääkseen.

Raivosta tihkuen nousin likaiselta lattialta ja taistelin itseni takaisin keittiöön aikoen täyttää mukini tällä kertaa jollain paljon vahvemmalla kuin vedellä. Nyt kun olin tänne kuolettaviin bileisiin saapunutkin, voisin ottaa siitä hyödyn irti. Tänään aioin pitää mukini täynnä aamuun asti, sulkien silmäni huomiselta, niin kuin sitä ei koskaan tulisikaan. Nostaen mukin huulilleni, annoin tutun alkoholin poltteen vallata sisimpäni.

”Siellähän sä!” Kuulin Rosen äänen huutavan takaani täyttäessäni jo neljättä mukiani. ”Macey, monesko mukillinen sulla on jo menossa?” hän naurahti ja käännyin hymyillen hänen puoleensa, kohdaten myös Kathyn.

”Kysyisin sulta samaa” sanoin ja hän vain virnisti takaisin, tietäen että kestin alkoholin paljon paremmin kuin hän.

”Tuu meidän kanssa olkkariin, siellä on joitain Tobyn yliopisto kavereita” Kathy sanoi ja hädin tuskin sain hänen puheestaan selvää. Nyökkäsin, vaikka pelkkä ajatuskin Tobyn naamasta sai minut mielessäni kaivamaan nyrkkeilyhanskat esille.

Olohuone oli hieman tyhjempi kuin aikaisemmin, luultavasti sen takia, että moni oli jo alkanut sammuilemaan pitkin käytäviä. Nyt sohvilla istui paljon poikia, joita en ollut koskaan ennen nähnyt.

”Ne on kaikki meitä vuoden tai kaks vanhempia” Rose kuiskasi korvaani ja annoin katseeni kiertää heidän kasvoissaan, vain todetakseni etten vieläkään tunnistanut yhtäkään heistä. Etsin katseellani jotain tyhjää istumapaikkaa, mahdollisimman kaukaa pojista, jotka eivät kiinnostaneet minua tippaakaan. Toisin kuin Rosea, joka jo istui jonkun ruskeatukkaisen sylissä, kuuntelemassa pojan kuiskailua hänen korvaansa. Pyöräytin silmiäni ja jatkoin matkaani tyhjälle pläntille huoneen takanurkkaan.

Kaivoin puhelimeni esille ja pelon värinä kulki kehoni läpi huomatessani että olin saanut tusinan vastaamattomia puheluita isältä. Nostin kupin nopeasti huulilleni ja hörppäsin sen tyhjäksi jotta saisin rauhoitettua itseni.

”Olisiko aika jo lopettaa?” nostin katseeni puhelimestani ja suuni loksahti auki huomatessani pojan, jonka olin aikaisemmin nähnyt tullessani terapeutiltani. Poika istuutui viereeni aivan kuin olisi tuntenut minut vuosikausia. Naurahdin ja päätä pudistellen siemaisin taas vähän mukistani, joka alkoi taas olla huolestuttavan tyhjä.

”Ei. Voisitko itseasiassa täyttää kuppini? En haluaisi menettää paikkaani” ojensin sarkastisesti kuppini pojalle, joka löi huvittuneena kämmentään polviinsa nauraen äänekkäästi. Pyöräytin silmiäni tuhahtaen. Ei se nyt noin hauskaa ollut. Poika kuitenkin nousi penkiltä ja otti mukini yhä ojennetusta kädestäni ja suuntasi silmää vinkaten kohti keittiötä.

”Se oli kyllä vitsi, mutta kiitti kuitenkin” sanoin hänen palatessaan. Hän vain kohautti olkiaan ja nosti oman kuppinsa ilmaan, skoolatakseen kanssani. Annoin omallani pienen tökkäyksen hänen kuppiinsa. Vilkaisin jälleen tylsistyneenä puhelintani, vain nähdäkseni että isä soitti taas.

”Etkö aio vastata?” poika kysyi, nyökäten kohti taskuuni takaisin tungettua puhelintani.

”Tiesitkö, että sä oot ärsyttävän utelias” tokaisin yrittäen vaihtaa hänen huomionsa johonkin muulle. Pojan huvittunut hymy kasvoi entisestään.

”Jep, oon kuullut ton ennenkin” vinkaten silmää hän nosti kuppinsa huulilleen ja otti pitkän kulauksen.

”Ootko sä Tobyn kanssa samassa koulussa?” poika pudisti hymyillen päätään. Miten joku voi hymyillä noin ärsyttävän paljon koko ajan ? Minä en hymyile juuri koskaan.

”Mitä sä sitten teet täällä ?” kulmia kohottaen odotin vastausta, pojan katsellessa sinisillä silmillään minun ruskeisiini. 

 unohin kertoa, että kuvittelen Maceyn (päähenkilö) Shelley Hennig-nimiseks näyttelijäks, joka on tuttu mm. teen wolfin maliana :)

ps, nauttikaa (tai kärsikää) mun erittäin ei niin ammattimaisesta manipista, jossa siis macey ja niall hahah en oikein hallitse näitä mun graafisia taitoja, as you can see XD 

pps, oliko kappale liian pitkä ?? kertokaa mielipiteitä :)