PROLOGUE UUDESTA TARINASTA

En oo vielä keksiny mitään hyvää nimeä tälle tarinalle, mutta tässä kuitenkin nyt vähän tuntumaa [prologue]

Oon pahoillani tästä hiljaiselosta, mutta heinäkuussa mulla on aikaa kirjoitella enemmän, joten mä oon tosi kiitollinenjos jaksatte olla kärsvällisiä :-) 

 liitin tän muuten suoraan tuolta wordsistä, niin siksi on toi fontti vähän epänormaalia.

risut ja ruusut ois kiva kuulla :3!

”Jonain päivänä, joku kohtelee sinua aivan kuin olisit paras asia koko maailmassa. Älä anna periksi kultaseni”

Ne olivat äitini viimeiset sanat ennenkuin hän suukotti hellästi poskeani ja rutisti aivan kuin olisi menettämässä minua. Niinkuin hän ilmeisesti oli. Tai itseasiassa minä olin menettämässä hänet, ja hän jättämässä minut. En ole nähnyt häntä sen jälkeen. Veljeni mukaan hän ei elänyt haluamaansa elämää.

Siksi näky edessäni oli liian tuttu. Niin tuttu, että melkein tunsin olevani jälleen se 10-vuotias tyttö, joka sormi suussa ja saparot päässä seisoi kuistilla katsomassa täyteen pakatun auton kiihdyttävän pois. Tällä kertaa kuitenkin, ilman saparoita, istuen samaisella kuistilla katselin veljeni paiskaavan auton takakontin kiinni, osoittaakseen ettei enempää vietävää ollut.

”Macey” hän sanoi epävarmana siitä, kuinka toimia. Nousin seisomaan jotta hänen olisi helpompi halata minua. ”Mä toivon että sä pärjäät” kädet kiertyivät viimeisen kerran tutusti ympärilleni, tuoden lämmön kylmettyneihin käsivarsiini, ja sitten hän oli poissa. Poissa niin kuin äitikin.

”Hyvästi Anthony” kuiskasin, jääden seisomaan hyytävään yöhön.

- - -

Onnellinen ? Pyöräytin silmiäni typerälle kysymykselle, joka vain hetken riippui ilmassa minun ja kuivan näköisen naisen välissä.

”En” sanoin. Se oli tapani ärsyttää häntä. Vastata vain yksi sana kerrallaan hänen naurettaviin yrityksiinsä 'päästä auttamaan minua'. Ei selityksiä, ei epäröintiä. Yksi sana, eikä yhtäkään enempää.

”Miksi?” hän risti jalkansa ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs, mutta ne liukuivat takaisin hänen pitkää nenänvarttaan pitkin. Hän katseli minua naputellen kynäänsä lehtiönkanteen, johon tiesin hänen rustaavan jotain typeriä muistiinpanoja minusta.

”Luulen että kysymys on; Miksi olisin onnellinen?” tiuskaisin käyttäen toista normaalia vastaustapaani. Vastata kysymykseen kysymyksellä. Hän huokaisi syvään aukaisten sitten kansion, jossa oli minun potilastietojani. Poksautin purkkapallon, mikä sai hänet huokaisemaan uudestaan.

”Sinullahan on ystäviä” hän ennemminkin totesi, kuin kysyi ja tyydyin vain nyökkäämään. Hän katseli minua silmälasiensa alta, jotka olivat aivan liian pienet hänen kapeihin kasvoihinsa. Mieleni teki huomauttaa siitä.

”Ystäväsi kuvailevat sinua hymyileväksi ja iloiseksi. Monet heistä myös sanoi että naurat erittäin paljon. Joku on jopa alleviivannut sanan paljon”

Tuijotin vain edessä istuvaa naista joka tuijotti takaisin, muka yrittäen nähdä lävitseni. Se oli turhaa, sillä kukaan ei nähdyt lävitseni, eivät edes edellä mainitut 'ystäväni' jotka olivat niin sokeita. Voi kuinka sokeita he olivatkaan. Ajatus sai minut naurahtamaan.

”Voidaanko tehdä diili?-” kysyin terapeutiltani, joka yhäkin vain tuijotti takaisin omalta tuoliltaan. ”-Jos kerrankin sanon enemmän, kuin yhden sanan, voinko lähteä tänään aikaisemmin?” hän nyökkäsi, joten kohottauduin istumaan ja sylkäisin purkkani roskiin.

”Joo, mulla on paljon kavereita. Mä myöskin hymyilen paljon ja nauran vielä enemmän.” terapeutti näytti hämmentyneeltä kovasta äänensävystäni mutta nyt kun olin aloittanut, en voinut enää lopettaa. ”Mä saan myös todella hyviä arvosanoja koulusta, mulla on aivan ihana isoveli. Miksi en siis ole onnellinen ? ” hymähdin ja odotin terapeutin sanovan jotain, mutta hän vain katseli minua tarkkaavaisena, naputtaen yhä kynällään lehtiöön.

”Kukaan sokeista ystävistäni-” pyöräytin silmiäni sanalle joka ei kuvannut yhtään niitä idiootteja joiden kanssa vietin joka päivä aikaa. ”-ei huomaa kuinka hymyilen vähän liian paljon, kuinka nauran hieman liian lujaa, tai kuinka en vain voi tehdä kotona mitään muuta kuin opiskella.-” vihan kyyneleet olivat alkaneet kirvellä silmiäni mutta en päästäneet niitä valumaan pitkin poskiani. Olin selvinnyt niin pitkälle ilman ainuttakaan kyyneltä, ja selviäisin jatkossakin. ”- He eivät huomaa näitä viivoja, jotka merkkaa mun vartaloa koko mun loppuelämäni-” sanoin riuhtaisten hupparini hihan ylös ja näyttäen ne naiselle joka ei vieläkään sanonut sanaakaan. ”- Ne ei tiedä, että mä en muista iltaa jolloin mä en olisi itkenut itteeni uneen” sanoin ja nousin seisomaan vetäen takkini vetoketjun kiinni ja piponi syvemmälle päähän. Ulkona oli kylmä.

”Joten joo, mä en ole onnellinen, mutta antaa niiden uskoa niin.” sanoin naiselle joka näytti kovan kuoren alla hieman säälivältä. Ennenkuin kävelin ulos ovesta, käännyin vielä hänen puoleensa ”Unohdinko mainita, että ainoa ihminen josta välitän, veljeni, muutti eilen toiselle puolelle maapalloa” En halunnut sen naisen sääliä, vaan halusin nopeasti pois. Astuessani aulaan, tohtorini sihteeri antoi minulle lappusen, johon oli raapustettu seuraavan tapaamisen aikataulu ja päivämäärä.

”Kiitti” mutisin ja työnsin paperi nyrkissäni kädet taskuihini ja marssin ulos. Sihteeri huusi perääni kuinka ' Tohtori Lane odottaa ilolla seuraavaa kohtaamistamme'.