love you all x

Tää ei oo postaus vaaan haluun itseasiassa kiittää teitä :)

Kello on tällä hetkellä puoli neljä aamulla, ja olin just käymässä nukkumaa mut tarkistin mun sähköpostin ennen sitä, ja siellä oli oikeesti maailman ihanin kommentti ikinä mikä sai mut hymyilemään ihan hullun lailla.

Mä en osaa edes sanoin kuvailla kuinka paljon arvostan teiän kaikkien kommentteja ja tukea, ja nytkin kun luin ton kommentin, pomppasin heti sängystä ja menin koneelle, ihan vaan että saan tulla kiittämään (ja julkasemaan uuden osan nfltb:stä) teitä ! 

joten kiiiiiiiitos kun ootte kaikki niin ihania & teen jonkun extrakivan jutun teille huomenna :') tää onnellinen tyttö menee nyt nukkumaan öitä !

erityiskiitos venlalle joka sait mut superhyvälle tuulelle :--)

 

 

Never felt like this before - 17

Mä oon sitten kyllä niiin pahoillani että tästä tuli vähän tällänen 'silta' kappale et täl ei oo kovinkaan paljon sisällöllistä merkitystä ja muutenkin todella lyhyt  haha :D

luulen että tää tarina on kohta saamassa loppuaan koska nyt kirjotan tota uuttaa tarinaa (joka on kirjoituksellisestikin vähän (aika paljonkin ehkä, sen päätätte te) parempaa kuin tää) niin tästä tarinasta tulee noin. 3-8 kappaletta enää. Mut älkää sureko kun tää loppuu, mä korvaan sen paljon paremmalla, mä lupaan ! x

Niall:

"Anna mä kannan sun laukun, kulta" naurahdin Saralle joka heilui käsivarteni jatkona omana, hilpeänä itsenään. "Empäs, koska muuten mä joudun irrottamaan sun kädestä" hymähdin hyväksyvästi ja puristin sormiani hitusen tiukempaan hänen omiensa väliin. Lentoamme oli kuulutettu jo kerran ja olimme jo rientämässä lähtöportille ja kohti Lontoota, pois päin tästä karusta ja kylmästä maasta. En voinut sille mitään että Saran onnettomuuden takia en pitänyt tytön kotimaata enään minään hohdokkaana vierailupaikkana, mutta onnekseni ei Sarakaan paikasta paljoa välittänyt, joten meille ei ainakaan koitunut riitoja siitä. "Ahh vihdoinkin pois täältä" Sara kuiskasi kuin lukien ajatukseni. Tyydyin vain tökkämään häntä kylkeen mutta leikittely jäi lyhyeen kun jouduin ojentamaan happamalle naishenkilölle lentolippuni ja passini. Lyhyen kiitoksen jälkeen Sara ja minä jatkoimme matkaa kohti konetta. En muista milloin viimeksi olin lentänyt julkisella koneella mutta onnekseni ei ketään yli-innokasta fania ollut juuri näkyvissä. "Saanko minä ikkunapaikan?"  kohotin kulmakarvaani ja hymyilin hänelle niin hurmaavasti kuin vain osasin "Empä tiedä.. ehkä jos minä nyt kerrankin istuisin siinä" Saran kasvoille syttyi yhtä ilkikurinen ilme kuin minulla "Vai että kerrankin ?!" hän huudahti, kurottautui varpailleen antaakseen minulle suukon ja ampaisi sitten juoksuun kohti lentokonetta. Vanha pariskunta katsoi hieman paheksuvasti edessä kirmaavaa tyttöystävääni mutta en välittänyt vaan lähdin kovaäänisesti nauraen hänen peräänsä. 

Sara:

"Saimpas!" huudahdin kun valloitin penkin ikkunanäköalan vierestä.Niall vain nauroi ja tökkäisi hassunkurisesti nenääni. En ollut koskaan pelännyt lentämistä, enkä pelännyt sitä nytkään, päinvastoin olin huojentunut siitä, että pääsin kauas Suomesta. Äitini oli ollut ensin hieman epävarma lähdöstäni mutta onneksi sain hänet vakuutettua siihen, että tein oikean päätöksen. Kuukauden sairaslomani jälkeen hakisin jotain tilapäistyötä jostain kahvilasta ja samalla yrittäisin päästä vanhaan työpaikkaan takaisin. Kaivoin käsilaukustani kirjan, joka oli joskus jäänyt minulta kesken. Tunsin Niallin käden reiteni päällä, enkä voinut olla hymyilemättä kuinka noinkin huomaamaton ja yksinkertainen mutta samalla hellä kosketus sai sydämeni pamppailemaan kovempaa. Asetin käteni hänen kätensä päälle ja lentokone lähti kiihdyttämään kiitorataa pitkin. "Onneksi lontoossa ei ole näin kylmä" Niall sanoi katsellen ohitseni valkeita nietoksia jotka peittivät koko maata pitkälle horisonttiin "Niimpä. Olen saanut ihan tarpeekseni kylmästä" totesin. Niall antoi pikaisen suukon poskelleni ja asetti sitten kuulokkeet meidän molempien korviin ja selasi sitten jotain musiikkia. Syvennyin kirjaani uudestaan ja tunsin Niallin nojaavan kylkeen "Hei mä en oo mikään nojapuu" sanoin silittäessäni hänen vaaleita hiuksiaan. Sain vain pientä muminaa vastaukseksi ja kestohymyni syveni entisestään. "Nuku hyvin kultaseni" kuiskasin ja Niall pujotti sormensa omieni lomaan.

"Niallll! Me ollaan perillä" sanoin antaessani suukon nukkuvan pojan otsaan."Niall ihan oikeasti!" tökkäsin häntä kylkeen kun reaktiota ei kuulunut. En voinut pidättää nauruani kun juuri herännyt poikaystäväni ponkasi pystyyn ja tuijotti minua hetken tajuamatta tilannetta. Hänen katseensa siirtyi jo lähtöään valmistelevia matkustajia. "Turvavyö kiinni rakas. Me laskeudutaan." hän näytti vieläkin vähän pöllämystyneeltä mutta teki silti työtä käskettyä. "Äiti on meitä vastassa kentällä." hän sanoi hymyillen ja nyökkäsin. Muut kolme poikaa olivat lentäneet Englantiin jo viikon alussa ja Harry oli jostain kumman syystä ihastunut LA:han niin paljon, että hän oli taas lentänyt sinne. Aivan niin kuin melkein jokaisena lomapäivänään. "Niall, mitä ihmettä Harry tekee LA:ssa ?" kysyin mutta Niall kohautti olkiaan ja näytti nukahtavan pystyyn. Kaivoin laukustani purkkapussin ja ojentaen pari myös Niallille. Painauduin hänen rintaansa kiinni kun kone alkoi laskeutua ja yhtäkkiä sydämeni täytti lämmin tunne. Olin taas Lontoossa. Olin kotona.

---

"Taasko sä katsot tätä" naurahdin hypätessäni hänen viereensä sohvalle, vain nähdäkseni että ruudussa pyöri taas Breaking bad, jota Niall nykyään seurasi taukoamatta. "Tän kuuluis olla mun sairasloma eikä sun" sanoin tökäten häntä kylkeen. Hän kaappasi kiinni kädestäni ja suukotti rystysiäni, irrottamatta kertaakaan katsettaan televisiosta. Pyöräytin silmiäni ja nousin sitten sohvalta hakeakseni postin, joka oli juuri pudonnut postilaatikosta sisään. Heitin mainokset eteisen lipastolle ja selailin sitten valkoista kirjekuorta johon oli raapustettu hennolla käsialalla Sara. Laitoin sen hetkeksi syrjään, ja avasin ensin vähän virallisemman kirjekuoren, joka kädessä kävelin takaisin sohvalle Niallin viereen.

"Niall musta tuntuu että mä meen ensviikolla töihin" sanoin ja enisnmäistä kertaa puoleen tuntiin hän sulki television ja heitti käsivartensa harteilleni. "Oikeesti?" hän otti kirjeen kädestäni ja nosti sitten pikaisen lukemisen jälkeen katseensa hymyileviin kasvoihinsa. "Sara, tää kertoo et kaikki järjestyy" hän sanoi ja antoi hellän suudelman. "Mulle tuli toinenkin kirje" sanoin lukemattomien suukkojen välistä, ja kaivoin valkoisen kirjeen esille.

 Avasin kuoren hellästi ja en voinut hetken käsittää lukemaani. Käteni alkoivat tärisemään ja Niall repäisi kuoren käsiinsä ja luki sen itsekin. Miten voi olla mahdollista että tunsin minuutin sisällä kahden tunteen ääripäät ? Ensin olin yltiömäisen onnellinnen ja nyt.. nyt olin enemmänkin kuin järkyttynyt.

Sara Valli ja Niall Horan

Teidät on kutsuttu muistamaan Sofia Vallia, 
jonka rauhaan lasku järjestetään  18. Elokuuta. 

Syvimmät osanottomme hänen perheelleen ja läheisilleen. 

Paperi putosi jalkani juureen Niallin kietoessa lohduttavat kätensä ympärilleni, juuri kun sain elämäni isoimman romahduksen.

PROLOGUE UUDESTA TARINASTA

En oo vielä keksiny mitään hyvää nimeä tälle tarinalle, mutta tässä kuitenkin nyt vähän tuntumaa [prologue]

Oon pahoillani tästä hiljaiselosta, mutta heinäkuussa mulla on aikaa kirjoitella enemmän, joten mä oon tosi kiitollinenjos jaksatte olla kärsvällisiä :-) 

 liitin tän muuten suoraan tuolta wordsistä, niin siksi on toi fontti vähän epänormaalia.

risut ja ruusut ois kiva kuulla :3!

”Jonain päivänä, joku kohtelee sinua aivan kuin olisit paras asia koko maailmassa. Älä anna periksi kultaseni”

Ne olivat äitini viimeiset sanat ennenkuin hän suukotti hellästi poskeani ja rutisti aivan kuin olisi menettämässä minua. Niinkuin hän ilmeisesti oli. Tai itseasiassa minä olin menettämässä hänet, ja hän jättämässä minut. En ole nähnyt häntä sen jälkeen. Veljeni mukaan hän ei elänyt haluamaansa elämää.

Siksi näky edessäni oli liian tuttu. Niin tuttu, että melkein tunsin olevani jälleen se 10-vuotias tyttö, joka sormi suussa ja saparot päässä seisoi kuistilla katsomassa täyteen pakatun auton kiihdyttävän pois. Tällä kertaa kuitenkin, ilman saparoita, istuen samaisella kuistilla katselin veljeni paiskaavan auton takakontin kiinni, osoittaakseen ettei enempää vietävää ollut.

”Macey” hän sanoi epävarmana siitä, kuinka toimia. Nousin seisomaan jotta hänen olisi helpompi halata minua. ”Mä toivon että sä pärjäät” kädet kiertyivät viimeisen kerran tutusti ympärilleni, tuoden lämmön kylmettyneihin käsivarsiini, ja sitten hän oli poissa. Poissa niin kuin äitikin.

”Hyvästi Anthony” kuiskasin, jääden seisomaan hyytävään yöhön.

- - -

Onnellinen ? Pyöräytin silmiäni typerälle kysymykselle, joka vain hetken riippui ilmassa minun ja kuivan näköisen naisen välissä.

”En” sanoin. Se oli tapani ärsyttää häntä. Vastata vain yksi sana kerrallaan hänen naurettaviin yrityksiinsä 'päästä auttamaan minua'. Ei selityksiä, ei epäröintiä. Yksi sana, eikä yhtäkään enempää.

”Miksi?” hän risti jalkansa ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs, mutta ne liukuivat takaisin hänen pitkää nenänvarttaan pitkin. Hän katseli minua naputellen kynäänsä lehtiönkanteen, johon tiesin hänen rustaavan jotain typeriä muistiinpanoja minusta.

”Luulen että kysymys on; Miksi olisin onnellinen?” tiuskaisin käyttäen toista normaalia vastaustapaani. Vastata kysymykseen kysymyksellä. Hän huokaisi syvään aukaisten sitten kansion, jossa oli minun potilastietojani. Poksautin purkkapallon, mikä sai hänet huokaisemaan uudestaan.

”Sinullahan on ystäviä” hän ennemminkin totesi, kuin kysyi ja tyydyin vain nyökkäämään. Hän katseli minua silmälasiensa alta, jotka olivat aivan liian pienet hänen kapeihin kasvoihinsa. Mieleni teki huomauttaa siitä.

”Ystäväsi kuvailevat sinua hymyileväksi ja iloiseksi. Monet heistä myös sanoi että naurat erittäin paljon. Joku on jopa alleviivannut sanan paljon”

Tuijotin vain edessä istuvaa naista joka tuijotti takaisin, muka yrittäen nähdä lävitseni. Se oli turhaa, sillä kukaan ei nähdyt lävitseni, eivät edes edellä mainitut 'ystäväni' jotka olivat niin sokeita. Voi kuinka sokeita he olivatkaan. Ajatus sai minut naurahtamaan.

”Voidaanko tehdä diili?-” kysyin terapeutiltani, joka yhäkin vain tuijotti takaisin omalta tuoliltaan. ”-Jos kerrankin sanon enemmän, kuin yhden sanan, voinko lähteä tänään aikaisemmin?” hän nyökkäsi, joten kohottauduin istumaan ja sylkäisin purkkani roskiin.

”Joo, mulla on paljon kavereita. Mä myöskin hymyilen paljon ja nauran vielä enemmän.” terapeutti näytti hämmentyneeltä kovasta äänensävystäni mutta nyt kun olin aloittanut, en voinut enää lopettaa. ”Mä saan myös todella hyviä arvosanoja koulusta, mulla on aivan ihana isoveli. Miksi en siis ole onnellinen ? ” hymähdin ja odotin terapeutin sanovan jotain, mutta hän vain katseli minua tarkkaavaisena, naputtaen yhä kynällään lehtiöön.

”Kukaan sokeista ystävistäni-” pyöräytin silmiäni sanalle joka ei kuvannut yhtään niitä idiootteja joiden kanssa vietin joka päivä aikaa. ”-ei huomaa kuinka hymyilen vähän liian paljon, kuinka nauran hieman liian lujaa, tai kuinka en vain voi tehdä kotona mitään muuta kuin opiskella.-” vihan kyyneleet olivat alkaneet kirvellä silmiäni mutta en päästäneet niitä valumaan pitkin poskiani. Olin selvinnyt niin pitkälle ilman ainuttakaan kyyneltä, ja selviäisin jatkossakin. ”- He eivät huomaa näitä viivoja, jotka merkkaa mun vartaloa koko mun loppuelämäni-” sanoin riuhtaisten hupparini hihan ylös ja näyttäen ne naiselle joka ei vieläkään sanonut sanaakaan. ”- Ne ei tiedä, että mä en muista iltaa jolloin mä en olisi itkenut itteeni uneen” sanoin ja nousin seisomaan vetäen takkini vetoketjun kiinni ja piponi syvemmälle päähän. Ulkona oli kylmä.

”Joten joo, mä en ole onnellinen, mutta antaa niiden uskoa niin.” sanoin naiselle joka näytti kovan kuoren alla hieman säälivältä. Ennenkuin kävelin ulos ovesta, käännyin vielä hänen puoleensa ”Unohdinko mainita, että ainoa ihminen josta välitän, veljeni, muutti eilen toiselle puolelle maapalloa” En halunnut sen naisen sääliä, vaan halusin nopeasti pois. Astuessani aulaan, tohtorini sihteeri antoi minulle lappusen, johon oli raapustettu seuraavan tapaamisen aikataulu ja päivämäärä.

”Kiitti” mutisin ja työnsin paperi nyrkissäni kädet taskuihini ja marssin ulos. Sihteeri huusi perääni kuinka ' Tohtori Lane odottaa ilolla seuraavaa kohtaamistamme'.