oikeesti apua aina mä joudun selitellä :( anteeks tämmönen tyhmä ja lyhyt kappale mut toivottavasti tykkäätte ! ja nyt _oikeesti_ yritän saada jatkoa tänne paljon nopeemmin kuin viimeksi xxx
sara:
sara:
"onko se nyt hyvin" Niall kysyi pöyhien tyynyäni , kysyen samaa varmaan sadannen kerran viiden minuutin sisällä. Annoin hänelle pienen, kiusoittelevan suukon ja vedin hänet viereeni sairaalan liian pienelle sängylle. Vaikka sänky oli liian ahdas meille molemmille, Niall kömpi silti mielihyvin viereeni ja asettui puoliksi alleni kiertäen kätensä ympärilleni samalla kun painoin pääni hänen rinnalleen ja suljin hymyillen silmäni. En voinut olla nauttimatta tästä läheisyydestä, sen pitkän ja yksinäisen ajan jälkeen jolloin olin täydessä pimeydessä. Tunsin kuinka Niallin sormet piirsivät hellästi kuvioita olkapäähäni ja kulkivat sitten hitaasti ylös ja alas pitkin käsivarttani toistaen samaa liikerataa kerta toisensa jälkeen. "Tämä on ihanaa" Niall sanoi ja avasin silmäni kääntyen katsomaan hänen hymyileviä kasvojaan suoraan yläpuolellani. "Mikä niin?" kysyin sillä halusin hänen sanovan sen ääneen. Halusin kuunnella hänen ääntään mahdollisimman paljon, mikä oli vaikeaa sillä hän vaati minut puhumaan koko ajan jolloin hän katseli minua ja kuunteli ääntäni kuin ei olisi sitä koskaan ennen kuullut. Hänen sormensa olivat nyt siirtyneet silittelemään hiuksiani ja tunsin hänen rintansa kohoilevan rauhallisesti hänen hengityksensä rytmissä. "Hiljaisuus, läheisyys, sinä, ja se että olet tässä sylissäni." Hän sanoi hiljaa, kuiskaten kaiken korvaani mikä kutitti hieman. "ja rakkaus on myös ihanaa" Hän sanoi ja antoi suukon hiuksiini. "mä rakastan sua" Hän sanoi ja kierähdin ympäri niin, että makasin hänen päällään ja hiukseni tippuivat hänen naamalleen, saaden hänet nauramaan kutittavasta tunteesta. "mäkin rakastan sua" sanoin ja silitin hänen poskeaan katsoen samalla hänen silmiinsä. Hän veti minut lähemmäs, alkaen suukottamaan kasvojani poskista nenänpäähän ja vihdoinkin omiin huulini, johon tietysti suukkoa kaipasin eniten. Hän vetäytyi suudelmasta ja katsoi minua hymyillen ja vetäen sitten hiussuortuvan korvani taakse. "Huomenna sitten kotiin" hän sanoi iloisesti ja nyökkäsin hymyni kasvaessa. "jep" sanoin Niallin jatkaessa leikkimistä hiusteni kanssa "kai sä tiedät että mä joudun lähtee takaisin lontooseen" hän sanoi ja tunnelma oli pahaa tahtia muuttumassa alakuloiseksi. "tiedän, ja jos sun ei pitäisi, mä pakottaisin sut lähtemään Niall. Mä en voi vaatia sua jäämään tänne yhtään kauemmaksi aikaa, koska sun elämä on lontoossa jonne mäkin yritän palata takaisin mahdollisimman nopeasti" Sanoin ja hän pudisti päätään. "jos mun ei pitäisi mennä, mä haluaisin jäädä. Jos mulla ei ois tätä työtä, mun elämä ei olis lontoossa. Se ois siellä missä säkin koska sä oot mun elämä" Hän sanoi ja sydämeni suli hieman hänen sanoilleen "nomutta ei mietitä sitä juuri nyt" Sanoin ja painauduin taas hänen syleilyynsä "sä oot täällä nyt" suljin silmäni ja kuuntelin hänen rauhoittavaa hengitystään "mä oon tässä nyt" hän kuiskasi hiljaa puristaen minut lähemmäs itseään.
"noniin kyyhkyläiset herätys" kuulimme Louisin huudon herättävän meidät unesta, johon emme edes tienneet päätyvämme. "huomenta päivänsäde" kuulin niallin aamuisen ja ihanan karhean äänen kuiskaavan samalla kun hieroin viimeisiä unenripposia silmistäni. "heippa" sanoin ja annoin suukon hänen nenänpäähänsä, kömpien sitten ylös hänen päältään. "Mä pakkasin jo sulle päällepantavaa" Niall sanoi noustessaan hänkin sängyltä. Vedin tummat farkut sairaalamekkoni alle ja menin sitten sermin taakse vaihtamaan Niallin huppariin. "äläkä sitten kurki" huudahdin kiusoitellen saaden Niallin nauramaan. "en lupaa mitään" kuuli hänen huikkaavan takaisin juuri kun vedin hupparin pääni yli. Niall tarttui minua kädestä ja ojensi sitten mustat raybaninsa minulle. Hän oli kyllä vakuutellut ettei kukaan tiennyt heidän olevan sairaalassa, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Onneksi meidän noustessa autoon, ulkona ei ollut ketään ja pääsimme rauhallisesti liikkumaan. Oli mukavaa pitkästä aikaa vain jutella ja viettää aikaa Niallin ja muiden poikien kanssa. Olin kaivannut heitä paljon. "mikä on seuraavien päivien suunnitelma" kysyin ja pojat vilkuilivat toisiaan, etsien vapaaehtoista vastamaan. "hmm luulen että meidän pitää lähteä huomenna tai ylihuomenna" Liam sanoi viimeinkin ja tunsin Niallin otteen kädestäni tiukentuvan. "no sittenhän kaikki on hyvin! Meillä on vielä paljon aikaa viettää aikaa yhdessä" sanoin iloisesti. "ainiin mennään äitini talolle" sanoin kuljettajalle ja hän nyökkäsi. "muistuta, että lainaan useamminkin vaatteitani sinulle" Niall kuiskasi korvaani ja pieni puna nousi kasvoilleni. Pyöräytin hänelle silmiäni ja hetkeä myöhemmin korviani ympäröi iloinen puheensorina. Pian auto kaartuikin talon pihaan ja kapusimme ulos raikkaaseen ilmaan jota en ollutkaan hengittänyt pitkään aikaan.
"Saraaaaaa!" Äitini lämmin vastaanotto sai hymyn entistäkin suuremmaksi enkä voinut kuin nauttia yltymättömästä onnellisuuden tunteesta jota ei sisälläni ole ollut pitkään aikaan. "Osasin arvella että te saavutte, joten olen jo tehnyt ruokaa" Äiti sanoi viimeinkin vapauttaen minut rutistuksestaan. "ja kyllä, totta kai olen tehnyt riittävästi myös teille. tulkaa sisään" Hän sanoi pojillekin, saaden kaikkien kasvoille riemastuneen hymyn joka jätti alleen aikaisemmin valinneen huolestuneisuuden. Äiti johdatti meidät kauniisti katettuun pöytään ja vedin keuhkoni täyteen herkullista spagetin tuoksua. Äidin tekemä spagetti oli parasta mitä tiesin, ja pitkän sairaalaruoka jakson jälkeen en voinut taata että muille edes ruokaa jäisi. Istuin Niallin viereen joka kurottautui pöydän alla ottamaan kädestäni kiinni ja siveli sitä hiljaa peukalollaan. Hivuttauduin lähemmäs Niallia, jolloin meidän kylkemme ja reitemme koskettivat toisiaan. Laskin pääni nojaamaan Niallin olkapäälle ja tunsin hänen päänsä painautuvan hellästi omani päälle. Niall kiersi vielä kätensä ympärilleni ja siinä, maailman turvallisimmalta tuntuvalla paikalla katselin hymyilevänä kuinka Äiti hääräili ruuan kanssa, ja kuinka 4 poikaa taistelivat siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä lappamaan ruokaa lautasellensa. Zaynin voittaessa, mekin nousimme pöydästä hakeaksemme ruokaa ja kuten arvasin minä ja Niall yhdessä tyhjensimme loput koko kattilasta. "Äiti tää on ihan taivaallista" sain sanotuksi hetken mussuttamisen jälkeen ja sain muminaa myöntymisen merkiksi. "olen iloinen että pidät siitä, kultaseni" hän sanoi kerätessään astiat pöydästä. "ehkä meidän pitäisi lähteä kohta" kuulin Niallin kuiskaavaan korvaani, ja vaikka kuinka halusinkin vietää äitini kanssa aikaan, nyökkäsin Niallille. "Äiti, olen pahoillani mutta-" äiti vain huiskaisi kädellään osoittaakseen että meillä oli lupa lähteä ja jatkoi sitten laulellen keittiön siivoamista. "kiitos äiti!" huikkasin ennen kuin annoin hänelle suukon poskelle ja riensin Niallin perään joka oli jo avannut auton oven minulle. "on minulla siinä herrasmies" sanoin vinkaten silmääni ja kuulin hänen iloisen naurunsa seuraavan minua autoon. Niall sanoi siskoni asunnon osoitteen, enkä voinut olla nauramatta hänen huonolle suomelleen. "muistuta, että pakotan sut ottamaan pari oppituntia suomea" kuiskasin hänen korvaansa samalla tavalla miten hän oli tehnyt aikaisemmin. Niall ei vastannut mitään sanallisesti, sen sijaan hän antoi peukalona sivellä hetken poskeani ennen kuin tunsin hänen huulensa omillani.
Niall:
"Sara muuten.." hän oli niin kaunis, hymyillessään ja nauraessaan edessäni enkä voinut kuvitellakaan että pystyisin rakastamaan ketään yhtä paljon kuin häntä. Oli ihanaa nähdä kuinka hänen niin pitkään kiinni olleet silmänsä huokuivat nyt onnellisuutta ja täyttä elämäniloa ja hänen kauan hiljaa ollut suunsa täyttyi tarttuvalla hymyllä ja äänellä joka ei koskaan unohtuisi mielestäni. "S-sofia ei sitten ole vielä kotona, hän on vielä sairaalassa" sanoin ja sisälmyksiäni vihlaisi joutuessani valehtelemaan hänelle. Ei olisi kuitenkaan minun tehtäväni kertoa hänelle hänen siskonsa kohtaloaan, vaan hänen vanhempiensa, niin kuin saran äiti oli sanonut. Hän oli vannonut minua ja poikia olemaan hiljaa, ja me olimme. Suureksi helpotuksekseni Sara näytti ymmärtävän asian ja loikki yhä iloisena kohti Sofian asuntoa johdattaen minua mukanaan. "kai sä lähdet lontooseen mun kanssa?" kysyin ja ennenkuin hän ehti kieltävään vastaukseen vedin taskustani lentolipun hänelle ja heiluttelin sitä hieman. "sara kultaseni sulla on jokatapauksessa sairaslomaa vaikka kuinka kauan, ja mä en todellakaan halua että sä jäät tänne yksin." Olin jatkamassa epätoivoista taivutteluani mutta yllätyksekseni hän roikkui jo kaulassani "KYLLÄ!" en ehtinyt asettaa lippua takaisin taskuuni vaan se leijaili hiljalleen maahan minun kietoessani käteni saran vyötärön ympäri. Saran hieman itkuinen nauru täytti korvani minun alkaessani pyörittää häntä ympäri ja ympäri kunnes maailma alkoi sekoittua silmissäni. Lopettaessani nojasin hieman seinään pitääkseni itseni ja yhä sylissä olevan Saran pystyssä. Hän nosti suloiset kasvonsa rinnaltani ja tiukensi käsiensä otettaan vetäen minut lähemmäs ja minä tein samoin. "kiitos Niall" hän sanoi tuijottaen silmiini.
Siinä hetkessä, tuijottaen tiukassa syleilyssä olevaa tyttöä, en voinut olla onnellisempi. Hän oli minun ja minä olin hänen, eikä kukaan tulisi koskaan muuttamaan sitä. Kukaan ei tulisi väliimme koska siinä ei yksinkertaisesti ollut yhtään tilaan. Peukaloni siveli hänen silmäkulmaansa ja ansaitsin häneltä pienen hymyn. "rakastan sua niin paljon -" sanoin tarkoittaen joka ikistä sanaa. "rakastan kaikkea mitä sä oot, kaikkea mitä sä oot koskaan ollut ja kaikkea mitä sä tuut koskaan olemaan." Hän oli alkanut itkemään kesken lauseeni ja vaikka en koskaan halunnut nähdä hänen itkevän, tiesin että hän itki onnesta. "Niall älä ikinä päästä mua menemään" hän kuiskasi ja tunsin kuinka hänen huulensa olivat juuri ja juuri kosketusetäisyydellä omistani. " en koskaan" vastasin painaen sitten huulemme suudelmaan, josta näkyi meidän molempien sanomattomat tunteemme.
"noniin kyyhkyläiset herätys" kuulimme Louisin huudon herättävän meidät unesta, johon emme edes tienneet päätyvämme. "huomenta päivänsäde" kuulin niallin aamuisen ja ihanan karhean äänen kuiskaavan samalla kun hieroin viimeisiä unenripposia silmistäni. "heippa" sanoin ja annoin suukon hänen nenänpäähänsä, kömpien sitten ylös hänen päältään. "Mä pakkasin jo sulle päällepantavaa" Niall sanoi noustessaan hänkin sängyltä. Vedin tummat farkut sairaalamekkoni alle ja menin sitten sermin taakse vaihtamaan Niallin huppariin. "äläkä sitten kurki" huudahdin kiusoitellen saaden Niallin nauramaan. "en lupaa mitään" kuuli hänen huikkaavan takaisin juuri kun vedin hupparin pääni yli. Niall tarttui minua kädestä ja ojensi sitten mustat raybaninsa minulle. Hän oli kyllä vakuutellut ettei kukaan tiennyt heidän olevan sairaalassa, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Onneksi meidän noustessa autoon, ulkona ei ollut ketään ja pääsimme rauhallisesti liikkumaan. Oli mukavaa pitkästä aikaa vain jutella ja viettää aikaa Niallin ja muiden poikien kanssa. Olin kaivannut heitä paljon. "mikä on seuraavien päivien suunnitelma" kysyin ja pojat vilkuilivat toisiaan, etsien vapaaehtoista vastamaan. "hmm luulen että meidän pitää lähteä huomenna tai ylihuomenna" Liam sanoi viimeinkin ja tunsin Niallin otteen kädestäni tiukentuvan. "no sittenhän kaikki on hyvin! Meillä on vielä paljon aikaa viettää aikaa yhdessä" sanoin iloisesti. "ainiin mennään äitini talolle" sanoin kuljettajalle ja hän nyökkäsi. "muistuta, että lainaan useamminkin vaatteitani sinulle" Niall kuiskasi korvaani ja pieni puna nousi kasvoilleni. Pyöräytin hänelle silmiäni ja hetkeä myöhemmin korviani ympäröi iloinen puheensorina. Pian auto kaartuikin talon pihaan ja kapusimme ulos raikkaaseen ilmaan jota en ollutkaan hengittänyt pitkään aikaan.
"Saraaaaaa!" Äitini lämmin vastaanotto sai hymyn entistäkin suuremmaksi enkä voinut kuin nauttia yltymättömästä onnellisuuden tunteesta jota ei sisälläni ole ollut pitkään aikaan. "Osasin arvella että te saavutte, joten olen jo tehnyt ruokaa" Äiti sanoi viimeinkin vapauttaen minut rutistuksestaan. "ja kyllä, totta kai olen tehnyt riittävästi myös teille. tulkaa sisään" Hän sanoi pojillekin, saaden kaikkien kasvoille riemastuneen hymyn joka jätti alleen aikaisemmin valinneen huolestuneisuuden. Äiti johdatti meidät kauniisti katettuun pöytään ja vedin keuhkoni täyteen herkullista spagetin tuoksua. Äidin tekemä spagetti oli parasta mitä tiesin, ja pitkän sairaalaruoka jakson jälkeen en voinut taata että muille edes ruokaa jäisi. Istuin Niallin viereen joka kurottautui pöydän alla ottamaan kädestäni kiinni ja siveli sitä hiljaa peukalollaan. Hivuttauduin lähemmäs Niallia, jolloin meidän kylkemme ja reitemme koskettivat toisiaan. Laskin pääni nojaamaan Niallin olkapäälle ja tunsin hänen päänsä painautuvan hellästi omani päälle. Niall kiersi vielä kätensä ympärilleni ja siinä, maailman turvallisimmalta tuntuvalla paikalla katselin hymyilevänä kuinka Äiti hääräili ruuan kanssa, ja kuinka 4 poikaa taistelivat siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä lappamaan ruokaa lautasellensa. Zaynin voittaessa, mekin nousimme pöydästä hakeaksemme ruokaa ja kuten arvasin minä ja Niall yhdessä tyhjensimme loput koko kattilasta. "Äiti tää on ihan taivaallista" sain sanotuksi hetken mussuttamisen jälkeen ja sain muminaa myöntymisen merkiksi. "olen iloinen että pidät siitä, kultaseni" hän sanoi kerätessään astiat pöydästä. "ehkä meidän pitäisi lähteä kohta" kuulin Niallin kuiskaavaan korvaani, ja vaikka kuinka halusinkin vietää äitini kanssa aikaan, nyökkäsin Niallille. "Äiti, olen pahoillani mutta-" äiti vain huiskaisi kädellään osoittaakseen että meillä oli lupa lähteä ja jatkoi sitten laulellen keittiön siivoamista. "kiitos äiti!" huikkasin ennen kuin annoin hänelle suukon poskelle ja riensin Niallin perään joka oli jo avannut auton oven minulle. "on minulla siinä herrasmies" sanoin vinkaten silmääni ja kuulin hänen iloisen naurunsa seuraavan minua autoon. Niall sanoi siskoni asunnon osoitteen, enkä voinut olla nauramatta hänen huonolle suomelleen. "muistuta, että pakotan sut ottamaan pari oppituntia suomea" kuiskasin hänen korvaansa samalla tavalla miten hän oli tehnyt aikaisemmin. Niall ei vastannut mitään sanallisesti, sen sijaan hän antoi peukalona sivellä hetken poskeani ennen kuin tunsin hänen huulensa omillani.
Niall:
"Sara muuten.." hän oli niin kaunis, hymyillessään ja nauraessaan edessäni enkä voinut kuvitellakaan että pystyisin rakastamaan ketään yhtä paljon kuin häntä. Oli ihanaa nähdä kuinka hänen niin pitkään kiinni olleet silmänsä huokuivat nyt onnellisuutta ja täyttä elämäniloa ja hänen kauan hiljaa ollut suunsa täyttyi tarttuvalla hymyllä ja äänellä joka ei koskaan unohtuisi mielestäni. "S-sofia ei sitten ole vielä kotona, hän on vielä sairaalassa" sanoin ja sisälmyksiäni vihlaisi joutuessani valehtelemaan hänelle. Ei olisi kuitenkaan minun tehtäväni kertoa hänelle hänen siskonsa kohtaloaan, vaan hänen vanhempiensa, niin kuin saran äiti oli sanonut. Hän oli vannonut minua ja poikia olemaan hiljaa, ja me olimme. Suureksi helpotuksekseni Sara näytti ymmärtävän asian ja loikki yhä iloisena kohti Sofian asuntoa johdattaen minua mukanaan. "kai sä lähdet lontooseen mun kanssa?" kysyin ja ennenkuin hän ehti kieltävään vastaukseen vedin taskustani lentolipun hänelle ja heiluttelin sitä hieman. "sara kultaseni sulla on jokatapauksessa sairaslomaa vaikka kuinka kauan, ja mä en todellakaan halua että sä jäät tänne yksin." Olin jatkamassa epätoivoista taivutteluani mutta yllätyksekseni hän roikkui jo kaulassani "KYLLÄ!" en ehtinyt asettaa lippua takaisin taskuuni vaan se leijaili hiljalleen maahan minun kietoessani käteni saran vyötärön ympäri. Saran hieman itkuinen nauru täytti korvani minun alkaessani pyörittää häntä ympäri ja ympäri kunnes maailma alkoi sekoittua silmissäni. Lopettaessani nojasin hieman seinään pitääkseni itseni ja yhä sylissä olevan Saran pystyssä. Hän nosti suloiset kasvonsa rinnaltani ja tiukensi käsiensä otettaan vetäen minut lähemmäs ja minä tein samoin. "kiitos Niall" hän sanoi tuijottaen silmiini.
Siinä hetkessä, tuijottaen tiukassa syleilyssä olevaa tyttöä, en voinut olla onnellisempi. Hän oli minun ja minä olin hänen, eikä kukaan tulisi koskaan muuttamaan sitä. Kukaan ei tulisi väliimme koska siinä ei yksinkertaisesti ollut yhtään tilaan. Peukaloni siveli hänen silmäkulmaansa ja ansaitsin häneltä pienen hymyn. "rakastan sua niin paljon -" sanoin tarkoittaen joka ikistä sanaa. "rakastan kaikkea mitä sä oot, kaikkea mitä sä oot koskaan ollut ja kaikkea mitä sä tuut koskaan olemaan." Hän oli alkanut itkemään kesken lauseeni ja vaikka en koskaan halunnut nähdä hänen itkevän, tiesin että hän itki onnesta. "Niall älä ikinä päästä mua menemään" hän kuiskasi ja tunsin kuinka hänen huulensa olivat juuri ja juuri kosketusetäisyydellä omistani. " en koskaan" vastasin painaen sitten huulemme suudelmaan, josta näkyi meidän molempien sanomattomat tunteemme.